Marathon, Ageness

Suomalaisen elävän progressiivisen rockmusiikin tarjonnassa ovat cover- ja tribuutti-illat olleet jo pitkään maan vakiintunut tapa. Rushin kaltaisen tekniikkaprogen tributointi on erityisen suosittua — pääseehän musiikkia esittävä orkesteri esittelemään soittotaitojaan ja keräämään papukaijamerkkejä. Samalla yleisöön pesiytynyt rock-poliisien armeija voi kriittisesti arvioida, mistä lavalle noussut kana pissii. Myös keski-ikäistynyt progemusiikkia harrastava yleisö saa kuunneltavakseen nuoruutensa lempikappaleet nuotilleen oikein soitettuna live-tilanteessa.

Progemusiikin tribuutti-ilmiö ei ole täysin ongelmaton. Keikkapaikan omistajalle tai tilaisuuden järjestäjälle tribuutti-ilta lienee monasti kaupallinen menestys — ainakin silmämääräisesti arvioituna yleisömäärät ovat olleet kiitettäviä. Samalla tribuutti-iltojen suosiminen karsii aktiivisesti toimivien progeorkestereiden mahdolllisuuksia päästä esittämään omaa musiikkiaan — marginaalimusiikiksi helposti sijoitettavaa progressiivista musiikkia kun ei muutenkaan esitetä julkisesti kovin laajalti.

On The Rocks tarjoili perjantai-iltana kattavan otoksen legendaarisen Rush-yhtyeen tuotannosta. Minulle tuntematon Marathon-yhtye keskittyi Rushin uran alkuaikojen kappaleisiin ja jo1980-luvun alussa perustettu Ageness tunnetumpiin ralleihin.

Marathon-yhtyeen nimi viittaa erääseen Rushin hittibiisiin. Itse yhtye osoittautui virtuoosimaiseksi nuorten miesten trioksi. Esikuvansa tapaan rytmiryhmä oli enemmän kuin vakuuttava. Basisti selvitti monimutkaiset bassolinjat yhdessä laulun kanssa mallikkaasti, vaikka välissä laulu hajosikin riipiväksi falsetiksi — tämä saattoi tosin olla tarkoituksellista itseironiaa. Välillä laulaja-basisti lauloi, näpläsi bassoa ja otti sointuja koskettimistolta yhtä aikaa. Rumpalin komppi kulki todella irtonaisesti, vaikka nuoteista lukeminen haiskahtaakin kovin akateemiselta tavalta esittää rock-musiikkia. Kitaristin soolot liikkuivat osin maukkaalla tyylikkyydellä fuusiojatsin puolelle. Marathon uskalsi myös irtautua Rushin alkuperäisistä sovituksista, jolloin soittoon tuli persoonallisia piirteitä. Improvisaatio-osuuksista tuli mieleen anarkistinen Mr.Bungle. Basisti-laulaja totesikin Marathonin kuulostavan vain ”etäisesti Rushilta”. Marathon on progebändiksi poikkeuksellinen, koska yhtyeen soitossa on myös energiaa ja särmää. Kavereilla oli myös ilmeisen hauskaa lavalla.

Ageness on monta piirua pidättyväisempi orkesteri. Kavereiden lavaolemus on itse asiassa synkkä. Ensimmäiseksi ei ainakaan tule mieleen, että heillä voisi olla hauskaa. Soittajien ilmeet eivät soiton aikana muutu olipa kyseessä sitten teknisesti vaikea tiluttelu tai yksinkertainen peruskomppi. Ageness noudattaa perinteisten progebändien konseptia: biisit soitetaan varmaan päälle ja ilman suurempia tunteenpurkauksia — ja ilman virheitä. Raisun ja hillityn välinen ero on kapea. Ageness oli rakentanut Rush-tribuuttinsa hittipotpurin varaan. Rush-covereita kuuntelemaan tullut yleisö saikin sitä mitä halusi eli suhteellisen tarkasti esikuviansa noudattelevia hittejä — tosin ylimääräisillä kosketinsoitinsooloilla höystettyinä. Encorena soitettu oma sävellys erosi kokonaisuudesta edukseen.

Kanssani samassa pöydässä istunut helsinkiläisen progebändin kitaristi ei kuulemani perusteella vaikuttanut täysin tyytyväiseltä illan antiin: ”Eihän näissä ole henkeä eikä sielua. Soittaisivat omia biisejä… mä menen sanomaan niille, että soittakaa omia….”, hän mumisi tyttöystävälleen ilmeisen liikuttuneessa mielentilassa. Tyttöystävä kuitenkin tokaisi, että covereitahan tänne tultiin kuuntelemaan.

Teksti ja kuvat: Petri Sallinen