22.11.2005
Klubi/Tampere
The Posiesin aiemmat Suomen vierailut on tullut lahjakkaasti missattua, mutta kun tämän tason bändi jaksaa raahautua Tampereelle asti, ei vaihtoehtoja juuri ole. Paikalle on päästävä, oli seuraavana aamuna kuinka aikainen herätys tahansa.
Illan musisoinnin aloitti kuitenkin pääkaupunkimme vannoutuneimmista Neil Young/Gram Parsons/Wilco-diggareista koostuva The Latebirds. Vaikka Markus Nordenstrengin johtama viisikko on esikuvansa tarkkaan kuunnellut, löytyy siltä kuitenkin tarpeeksi älliä olla sortumatta genren yleisimmin pyöritettyihin ratkaisuihin. Ja vaikka sen soundi nojaakin vahvasti 60-luvun lopun amerikkalaisiin country rock-nimiin, on keitosta maustettu paikoin myös hieman särmikkäämmillä aineksilla. Latebirdsin livesoitto on hyvällä tavalla rutinoitunutta, mutta sen suurin ongelma löytyy sanalla sanoen keskinkertaisesta biisimateriaalista. Bändi on satsannut musiikin ylöspanoon ja kattaukseen niin vahvasti, että suurimmalta osalta yleisöstä on unohtunut, ettei Nordenstrengin joukkion musiikki kosketa sieltä ainoasta paikasta, joka hyvän musiikin mittarina voi toimia – eli sydämestä. Kaiken toimivuus ei vielä riitä.
Vartin yli yksitoista lavan otti vihdoin haltuunsa se yhtye, jota tänne oltiin tultu seuraamaan. Eturivin väljyyden perusteella oli vaikea uskoa, että lauteilla oli yksi edellisten kahden vuosikymmenen parhaista yhtyeistä. No, suurelle yleisölle todellisen laadun ymmärtäminen on aina ollut vaikeaa, mutta onneksi maastamme löytyy pieni, mutta pirun aktiivinen ja äänekäskin Posies-fanijoukko. Loistavan Soft Commands-soolon julkaissut Ken Stringfellow näytti mustanpuhuvassa livekuosissaan lähinnä 70-luvun Johnny Thundersilta, toki hieman terveemmällä tavalla. Rutkasti painoa viime aikoina keränneen Jon Auerin habituksessa oli puolestaan jotain samalaista jykevyyttä kuin myöhempien aikojen Diego Maradonassa.
Heti keikan alusta oli selvää, että luvassa olisi vanhan materiaalin – erityisesti upean Amazing Disgracen (1996) - juhlaa. Kyseiseltä levyltä soitettiin valtaosa kappaleista, kun taas esim. tänä vuonna ilmestynyt Every Kind Of Light sai tyytyä muistaakseni vain kolmeen näytteeseen. Vanhoista kappaleista ertyisella hehkulla kulkivat Ontario ja Posiesin ehdottomasti punkeinta laitaa edustava Grant Hart. Jälkimmäisen tahdeissa koko parituntisen keikan ajan hyper-aktiivisesti käyttäytynyt Stringfellow vaikutti lähinnä seonneelta. Auer keskittyi kielten katkomisen lisäksi laulu- ja soolokitaroinnin puoleen ja Darius Minwallan ja Matt Harrisin tehtäväksi jäi pitää paketti kasassa. Epäilystä tämän show’n kahdesta tähdestä ei siis ollut.
Pitkän setin jälkeen Posies palasi encoreihin raivoisien aplodien saattamana. Jossain encoren puolessavälissä Auer rikkoi (jälleen) kitaransa kielet ala-E:tä lukuunottamatta ja ojensi elämää nähneen Gibsoninsa suoraan allekirjoittaneelle. Ja koska piuhakin oli yhä kiinni, ehdin muutaman sävelen kepistä riuhtoa, ennen kuin pellepukuinen roudari tuli riistämään instrumentin käsistäni. (Koska kitaraa en saanut pitää, antoi Auer keikan jälkeen lohdutuspalkinnoksi signeeratun plektran!). Tämän jälkeen Posiesin meininki muuttui yhä kaoottisemmaksi ja toiseen encoreen mennessä oli selvää, että pippalot ovat kohta ohi. Humaltunut Stringfellow heitti todellisen sekorock-vaihteen silmään ja lavalla nähtiin pakollisten mikrofoni-uhrausten lisäksi mm. huonoa rumpujensoittoa, kevyttä strippausta ja kitaroiden ja bassojen heittelyä. Sekä tietenkin epämääräistä, mutta aika hauskaa etäisesti musisoinnilta näyttänyttä toimintaa.
Vaikka Posiesin Tampereen keikan loppupuoli menikin lekkeriksi, nähtiin lavalla yhtye, joka oli kaikkea muuta kuin parhaat aikansa nähnyt veteraaniakti. Posies oli huomattavasti tiukemmin rock kuin uudemmasta levytetystä materiaalista olisi voinut kuvitella. Ja myös volyymi oli sen mukainen, korvat soivat vieläkin. Mutta kyllä kannatti, menen ensi kerrallakin.
Teksti: Jari Jokirinne, kuvat: Ilkka Valpasvuo
