Erja Lyytinen & Dave´s Special

Ravintola Storyvilleen kokoontui hälyttävän keski-ikäinen yleisö. Eivätkö alle kolmekymppiset enää kuuntelekaan musaa ajalta ennen sampleja? Nooh: uskon vilpittömästi, että vika on paikassa, joka perii pääsymaksuna 6 €, ja lisäksi vielä 2 € narikkaneanderthalille. Onneksi me kutsutut (kröhöm) pääsimme sisään pelkällä takinjättöhinnalla.

Noin pari vuotta koossa ollut, lähinnä pääkaupunkiseudulla vaikuttava, 2-3 keikkaa kuussa heittävä Erja Lyytinen & Dave's Special soittaa jump-musiikkia. Mutta mitä se on? Bändin keulakuningatar Erja kokee selvästi kysymyksen tulkinnanvaraisena:
- No voi herraisä… mä itse käsitän sen tietyntyyppisenä fuusiona: rhythm’n bluesia, jazzia, swingiä… nopeeta bluusii, jotkut sanoo sen silleen. 50-luvun taitteen musiikkia. Ja paukahteleva bassorumpu, se on nannaa korville!

Rockabillyä? Ehkä: siitäkin voi kuulemma olla vaikutteita, suurelle yleisölle kannattanee mainita (Erjalle taannoin kaljan tarjonnut) Brian Setzer, jotta saadaan edes hieman osviittaa, mistä on kyse. Erjan mieleen ovat myös Louis Jordanin ja Louis Priman kaltaiset fakiirit. Bändin toinen primus motor, Dave Floreno lisää vielä Robert Johnsonin, Chet Atkinsin, B.B.Kingin ja muutaman muun “kliseisen nimen”, ja koettaa myös valottaa jumpin syvintä olemusta:
- Jump on niinku “epäonnistuneet jazzarit soittaa jotain muuta kun jazzia”. Se on semmost blues-pohjaista, mut siin on myös tämmöstä jazz-vivahdetta, siel on se “kakkossointu” välissä joskus.

Illan keikalle lähdettiin rennoissa tunnelmissa, paineitta:
- Totuus on levyllä, lohkaisee Erja.

Hurtti meininki jatkui Storyvillessä pikkukahteen saakka. Monta kertaa olen kuullut sanottavan, että kun specialisoituu yhteen tyyliin ja opettelee klaaraamaan sen kunnolla, saa keikkaa niin paljon kuin haluaa. Dave’s Specialin special on tietenkin jump. Saimme kuulla hienoja sooloja, aineksina blues, rock, jive, shuffle ja jopa country, näin maallikon korvaan. Välillä rauhoituttiin Jessicarabbit/Michellepfeiffer-tyylisen erektioswingin lumoihin. Luetteloinniksi meni, mutta olkaamme pikkutarkka, kun on näin hienovireisestä sekametelityylistä kyse.

Parasta oli se, että lavalta välittyi soittamisen ilo. Olisi väärin sanoa, että Erja ja Dave soittivat toisiaan suohon vuorottelusooloissa: ennemminkin he olivat menossa siihen blues-suohon yksissä tuumin. Muodostelma lavalla on 2+3 -tyylinen kitaristien vetäessä hommaa ja takarivin komppi- ja kiippariosaston tehdessä nöyrempää, mutta ehdottoman tärkeää duunia. “Sektioiden” välissä ei silti ollut mitään muuria, tämän varmisti etenkin Dave luomalla komppaajiin sympaattisen “Onks’ kaikki ok” - hymyn.

Kun settejä on kolme, ei voida olettaa, että koko hela hoito on hiottua timanttia ja tonaalista fellaatiota. Toisen ja kolmannen setin välissä alkoi väsymys jo hieman näkyä soittajissa, mutta toisaalta olisi ihme, mikäli tällaista rouheaa satsia soittaessa ei tulisi hiki. Parhaimmillaan Dave’s Special oli mielestäni Jumpin’ From Six To Sixin ja Don’t Leave Me Baben tyylisissä mättökappaleissa, jotka sisälsivät erittäin inspiroitunutta ja perspiroitunutta kitarointia.

Dave’s Specialin ehdottomin valtti etenkin tällaisissa kolmen setin maratonkeikoissa tuntuu olevan tyylien vaihtelu. Siihen kannattaa kiinnittää mielestäni vastaisuudessakin huomiota riittämiin. En peräänkuuluta tanssimuusikko-tyylistä “soitamme mitä haluatte” - musiikkiprostituutiota, vaan monipuolisuutta jumpin sallimissa rajoissa. Mikäli mahdollista, poppoon kannattaisi alkaa vaatia itselleen (korkeintaan) kahden setin keikkoja, joissa se saisi sanottua sanottavansa tiiviisti. Äänentoisto on toki aina oma lukunsa. Erjan ääni tuntuu pelaavan keskitaajuuksilla, jotka puuroutuvat häiritseväksi kuminaksi, mistä taas on seurauksena se, ettei sanoista saa selvää. Ehkä vika oli myös paikan, kukaties.

Pakko on myös mainita paikalla ollut pakollinen mustaihoinen jätkä, jolla todennäköisesti ei ollut mitään tekemistä jumpin tai bluesin kanssa, mutta jota koko Storyville tietenkin katseli sivusilmällä: minkä piisin kohdalla kundi alkaisi nyökkäillä hyväksyvästi? Mainittakoon, että ensimmäinen piisi, jossa näin tapahtui, oli Backyard Blues. Kantrikappale. Keikan jälkeen kundi varmaan meni kotiinsa kuuntelemaan Eaglesia ja lukemaan Justus-sarjakuvia.

Hieno keikka. Ja hieno levy, mutta se onkin jo toinen tarina.

Teksti: Janne Kuusinen, kuvat: Erja Lyytinen & Dave´s Special