19.11.2005
Sala Apollo / Barcelona / Espanja
The Killsin huumeiden sekaista garage-punkkia oli tullut seuraamaan sopivasti porukkaa yhteen Barcelonan tärkeimmistä keikkapaikoista. Samaan aikaan oli tarjolla muun muassa Bloc Party toisella puolella kaupunkia, joten päätöksen vaikeus oli kohtalainen. Koska keikat eivät useimmiten ole loppuunmyytyjä, ei ollut huolta ennakkolipuista. Sala Apollo vaikutti klassisella rock-tyylillään ja toimivuudellaan. Klubille mahtuu maksimissaan noin 700 kuulijaa, tällä kertaa paikalla oli arviolta 500 innostunutta rockailijaa.
Ilta kulki epäespanjalaisesti täysin aikataulussa; ovet avattiin 20.00, lämppäri aloitti 20.15 ja itse pääesiintyjä 21.30. Tässä olisi muutama opittava asia Suomessakin, jossa täsmällisyyttä pidetään kansallishyveenä. Barcelonan tapa keikkojen suhteen taitaa olla muutenkin kovin eurooppalainen; isommat keikat ja pääasiassa keikkapaikkana toimivat klubit pitävät ovensa auki vain alkuillasta. Jatkaa voi sitten varsinaisille klubeille, joissa saattaa olla myös live-esityksiä myöhemmin yöllä.
Lämpparinä esiintyneen barcelonalaisbändin nimeä ei millään saanut pysymään mielessä, mutta ei bändista kovin paljon käteen jäänytkään. Epämääräistä punkrockia asteen verran liian kovalla äänella huudettuna ja parin kitaran voimalla terästettynä. Positiivista oli bändin iloinen esiintyminen ja silminnähtävä into soittamiseen. Into ei aina riita, eikä sekään, että yritetään saada laulua toimimaan vaihtamalla laulajaa vähän väliä. Ei tämä nyt aivan kamalaa ollut, mutta melkein.
The Killsista ei ollut kovin suurta ennakkotuntemusta, mutta odotusta sitäkin enemmän. Alkuun Alison Mosshartin ja Jamie Hincen lontoolais-floridalainen duo vaikutti etäiseltä, sekavalta ja tympääntyneeltä soittamiseen. Alison pyöri lavalla kuin kovissakin huumetokkuroissa; mustat hiukset silmillä roikkuen, ääni käheänä laulaen ja pitkin poikin poukkoillen ilman minkäänlaista kosketusta yleisöön. Jamieltakaan ei lähtenyt juuri muuta kuin kovaa kitaranvingutusta ilman sen kummempaa esiintymistä. Perussetin puolessavälissä jengi innostui pogoilemaan enemmän, jolloin bändikin taisi tajuta olevansa lavalla. Loppukeikka taottiin vähän tyylikkäämmin, vaikka niin sanottu rock-glamour olikin kovin kaukana tämän parin esiintymisestä.
50 minuutin perussettiin ja neljään encorebiisiin mahtui kuitenkin kasa loistavia kipaleita, joissa oli tasoa ja monipuolisuutta pienoisesta sekavuudesta huolimatta. Punkimmassa paahdossa Alison oli omimmillaan, särökitaraisissa garagebiiseissä Jamie pisti parastaan. Muutama rauhallisempi blues-päräytyskin kuultiin. PJ Harvey tai Patti Smith -mielleyhtymiltä ei voinut välttyä, mutta muuten pumpun musiikissa oli tarpeeksi omaperäisyyttä, vihaisuutta ja räkäisyyttä ollakseen uskottavaa. Usein verrattu The White Stripes ei keikalla käväissyt edes mielessä, johtuiko sitten taso- vai tyylierosta. Vaikka rummut ja bassot kuultiinkin vain playbackina, ei niitä juuri ehtinyt jäädä ihmettelemään keikan edetessä.
The Kills oli lopulta hyvä, vaikka hieman täytyy ihmetellä Alisonin alkukeikan huumeista sekoilua. Jos näky oli enemmän totta kuin imagon luomista, voi neidistä olla jossain määrin huolestunut... Toisaalta ehkä tilanne ei olisi vaikuttanut niin kaoottiselta, jos oma olotila olisi ollut hieman vähemmän selvä. Keikan lopussa bändiltä liikeni jopa katsekontakti yleisöön ja muutama kiitoksen sana, jotka todistivat jonkinmoisesta todellisuudentajusta. Sen verran vaikuttunut sitä oli angstisesta ja anarkistisesta musiikista, etta bändin tänä vuonna ilmestynyt No Wow –levy piti ostaa heti keikan päätyttyä.
Teksti: Nelli Korpi
