10.03.2002
Radioheadin uran alku ei, kumma kyllä, ollut pelkkää juhlaa. Megahitti Creep kuopattiin ensin kaikessa hiljaisuudessa, kunnes se nousi USA:ssa grungesukupolven uudeksi tunnussäveleksi. Jälkeenpäin bändin jäsenet ovat yrittäneet selittää, että kyse ei itse asiassa ollut pateettisesta angstiulinasta alaikäisille, vaan biisi oli lähinnä ironinen heitto Amerikassa jo surkuhupaisaksi muuttuneen teinigrungen suuntaan. Myöhempien töiden valossa väite on helppo uskoa. Amerikkalaisille ironia oli ja on kuitenkin liian vaikea laji. Tuloksena Creep nosti bändin kuuluisuuteen Atlantin molemmin puolin, mutta kiviriipaksi muuttunut biisi jäi keikkaohjelmistosta varsin nopeasti pois.
Ensilevy Pablo Honey sai kohtalaisen hyvän vastaanoton, mutta yleisesti lehdistössä oletettiin bändin olevan aikansa tuote ja ohimenevä ilmiö. Näin siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Anyone can play guitar oli biisinä jo kypsää tavaraa, oikeastaan varoitus tulevasta. Kuulostaa ehkä jälkeenpäin uskomattomalta, mutta Radioheadia luultiin ensilevyn aikoihin jonkinlaiseksi brittiläiseksi Stiltskiniksi. Siksikin kakkoslevy The Bends tuli kuin puun takaa ja muutti sekä Radioheadin statusta että tulevien aikojen popmusiikkia. Jättihittejä, varsinkaan Creepin mittakaavassa, The Bends ei tarjonnut, mutta levy oli samaan aikaan rosoisen mielenkiintoinen ja täydellisen viimeistelty rocklevy. Biiseistä Just jäi kitaravetoisen Radioheadin huippusaavutuksiin ja etenkin Street spirit (fade out) viittasi jo tulevaan.
Kolmannen levyn alla Radiohead oli uudessa tilanteessa: moni odotti tulevalta levyltä todella suuria. Bändi asetti riman todella korkealle ja julkaisi ensisinglenä Paranoid Androidin. Yli kuusiminuuttinen sillisalaatti oli kaikkea muuta kuin tavanomainen sinkkubiisi, mutta monen yllätykseksi ja osittain hienon animaatiovideon ansiosta Paranoid Android nousi hitiksi ja odotukset albumia kohtaan nousivat entisestään. Ilmestyttyään Ok Computer räjäytti pankin. Levy myi tasaisen reippaasti koko seuraavan vuoden ja kritiikit olivat poikkeuksetta ylistäviä.
Jos olivat odotukset korkealla, niin Radioheadin onnistumista voi pitää täydellisenä. Ok Computer oli ja on täydellinen yhdistelmä brittiläistä kitararockia, progemausteita tuorein soundein, tieteiskirjallisuutta ja modernia yhteiskuntakritiikkiä. Levy on äärettömän moniulotteinen ja samalla yhtenäinen ja tasapainoinen kansitaidetta myöten. Parhaiten se toimii kuulokkeilla ja mukavassa tuolissa, sillä levy on täynnä tuotannollisia jippoja, joita on normaalikuuntelussa vaikea havaita. Knoppailua, ehkä, mutta kaikesta huolimatta Nigel Godrichin kaikin puolin onnistunut tuotanto antaa asiaan vihkiytyneille mahdollisuuden saada levystä vieläkin enemmän irti. Airbag avaa levyn viemällä kuulijan jouluisten kulkusten säestyksellä matkalle absurdiin tulevaisuuteen, josta ei ole paluuta eikä pakoa. Paranoid Androidia seuraa Subterranean homesick alien, jota ehdin jo taannoin äänestää RadioMafian kilpailussa 90-luvun parhaaksi biisiksi. (Se ei voittanut.) Vahva biisi toisensa jälkeen pitää kuulijan otteessaan tiukasti, Ok Computer ei todellakaan ole taustamusiikkia. Levyn lopussa Lucky nostaa kylmät väreet vielä kerran selkäpiihin ennen kuin The Tourist jättää kuulijalle hyvästit ja epäkiitollinen paluu todellisuuteen on edessä.
Ok Computerin vahvuuksia on eritelty milloin miltäkin kannalta, mutta Suomessa on kaikesta huolimatta jäänyt huomaamatta, ymmärrettävistä syistä, Thom Yorken lyriikoiden vahvuus. Suomessa on huomattu lähinnä pateettisuutta lähentelevä valitus, jonka Yorke ulisee suustaan ulos rääpälemäisesti tai itsetuhoisesti. Yorken lyriikat Ok Computerilla ovat kuitenkin täynnä ironiaa ja mustaa huumoria, joskin huumori on paikoin sysimustaa. On varsin erikoista, että vainoharhaisen androidin luojan, Douglas Adamsin, työt sivuutetaan joissakin piireissä helppona huumorina, mutta Yorken samaan maailmaan viittaavia tekstejä luullaan haudanvakaviksi. Puheet Radioheadista vaikeatajuisena älykkörockbändinä ovat liioiteltuja, mutta toisaalta Ok Computer ei kyllä päästä kuuntelijaakaan helpolla. Muitan lukeneeni brittiläisestä musiikkilehdestä toimittajan mielipiteenä, että Ok Computerilla Thom Yorke asettaa uudet standardit poplyriikoille. Väitteeseen on kohta viiden vuoden kuuntelun jälkeen helppo yhtyä. Kertomuksia Yorke ei harrasta, vaan sanan tai rivin mittaisia vihjeitä, joita seuraamalla kuulija pääsee mukaan erikoisiin tilanteisiin ja tunnelmiin huomatakseen vain, että ne ovat lähempänä kuin ensi katsomalta näyttää.
Jokainen musiikinkuuntelija määrittelee klassikkolevyn omalla tavallaan. Usein kriteerinä tuntuu olevan ikä. Totta onkin, että vuoden vanhan levyn julistaminen klassikoksi on uskaliasta, voihan olla, että ajan hammas vie musiikilta terän. Samaan aikaan on kuitenkin syytä muistaa, että meidänkin aikanamme klassikkolevyjä syntyy. Populaarimusiikki ei synny tyhjiössä eikä se syntynyt tyhjiössä 60-luvullakaan. Beatlesitkin olivat perässähiihtäjiä, tavallaan, sillä rockia ei kukaan keksinyt. Monessa tapauksessa johonkin levyyn vain syntyy henkilökohtainen suhde, syystä tai toisesta. Niin on laita minun ja Ok Computerin osalta. Levy teki aikaisemmin hyvästä bändistä minulle ylivertaisen ja kaikkia muita mielenkiintoisemman. Kun Radiohead tulee Suomeen festarikeikalle kahdenkymmenen vuoden kuluttua, uuden rumpalin kanssa (koska vanha kuoli auto-onnettomuudessa tai talonrakennusonnettomuudessa) soittamaan vanhoja hittejä väsyneesti, olen siellä takarivin paikkeilla kaltaisteni kanssa napsuttelemassa sormia, hymyssä suin.
Jari Tuomanen
