09.11.2005
Tamperelainen Lemmenpyssyt julkaisee debyyttilevynsä marraskuun puolivälissä. Suomenkielinen, 70-lukuisille esikuvilleen omaa identiteettiään unohtamatta kumartava hard rock-viisikko on toiminut vuodesta 2001, ja homma alkoi, niinkuin musiikkityyliin osuvasti sopii, baarista. Omaa siviilielämäänsä varjelevasta, rocknimillään puhuvasta yhtyeestä saapuivat juttutuokioon laulaja El Gringoa lukuunottamatta kaikki.
Alun perin bändin pistivät pystyyn rumpali Dyny (tai nykyisin Dee) ja El Gringo baarissa. Hervannassa aluksi treenannut joukko täydentyi nopeasti kitaristeilla Veitsi ja The Kid. Nykyisestä kokoonpanosta vain basisti Klint ei ole ollut alusta asti mukana. Mies liittyi kesän 2003 alussa kokoonpanoon ja, kuten mies ytimekkäästi toteaa, suoraan päällikön pallille. Liittyminen tapahtui siten, että herrat olivat menneet kysymään bassoa lainaksi... ja baarissa, tottakai.
Jo juttutuokion alussa huomaa, että bändillä on keskenään hyvä kemia ja hommaan tarvittava rempseys, joten huumori kukkii ja heitot otetaan vastaan hörähdellen. Vaikka Dee heti haastiksen alkuun hässii koko komean rokkinimien käytön puhumalla läsnäolevista herroista siviilinimillä, ei lenteleviä tappotuomiota leimaa jäykkäniskainen tosikkomaisuus vaan veljellinen vittuilu. Mutta älkää huolehtiko, totuus pysyy takanani. Ei puhuta enempiä myöskään Kidin rintataskusta löytyneistä sormenkynsistä tai El Gringon veljen harrastuksesta. Jää enemmän kerrottavaa sitten sinne bändihistoriikkeihin.
Työnimellä Susanna kulkenut levy julkaistaan lopulta ihan perinteisesti nimellä Lemmenpyssyt. Levyn julkaisevaan Gashopperiin yhtye päätyi Suen demoskaban voitosta saadun julkisuuden kautta. Demon lähettämistä lafkaan oli kyllä pohdittu, mutta homma jäi ajatukseen, etteivät ne hesalaiset kuitenkaan tällaista ymmärrä. Onneksi firman edustaja oli tullut nykimään hihasta ja bändin mukaan hesalaiset itse asiassa lämpenevät meiningille kotikaupunkia paremmin. Kiviä ei nyt sentään lennä Mansessakaan... Ehkä herrojen rock-rooliasuun ujuttautuminen ei ole niin helppoa omilla kotikulmilla?
Millainen levy on kyseessä? Alkuperäinen suunnitelma, eli luoda 2000-luvun määrittelevä rock-levy, vaihtui toteutusvaiheessa ehkä siksi vuoden hämmentävimmäksi. Ehkä se on kuitenkin se vuoden 2005 levy, joka pesee kajalit manserockin kasvoilta? Nykymanseiluhan kun tuntuu rockin puolella olevan aika Negatiivista, kuten allekirjoittanut heittää. Jep. Huono läppä ei ehkä johdu niinkään haastattelutilanteen kireydestä vaan pikemminkin läsnäolevien henkilöiden rentoudesta. Tai krapulasta. Tai sitten Pyssyjen illalla odottavasta Semifinalin keikasta...
Verrattaessa levyä muihin bändeihin skaala ulottuu bändin itsensä mukaan Yön balladeista Kissin rockiin. Pöydässämme lojuu haastattelun ajan kolme levyä, jotka myös kertonevat jotain soittajien mieltymyksistä: Kissin lisäksi Ramonesta sekä Sahara Hotnightsia. Kysyttäessä, kenen kanssa haluaisitte keikalle, nousee esiin sellaisia nimiä The Donnas, The Soundtrack Of Our Lives ja tietysti PMMP ja Thee Ultra Bimboos... Ennen muita tulee kuitenkin Popeda, vaikka manserockin legendojen kiertuemeininki nostaakin epäilyksiä, että jaksaisiko moista? Ja Hellacoptersin keikalle ollaan menossa. You get the picture? Puhutaan siis energisestä ja vauhdikkaasta rockista ilman turhia kimalteita tai urkusooloja. Eli viittaukset The Darknessiin tai Van Haleniin voitaneen unohtaa...
Bändi treenasi siis aluksi Hervannassa, tuossa Tampereen keskikokoisen kaupungin kokoisessa lähiössä, joka Suomen parhaaksikin on valittu. Vaikka Hervanta ei fyysisesti olekaan enää se pääkallonpaikka, vallitsee bändissä sellainen henkinen Hervanta. Dyny avaa käsitettä hieman:
- No sulle on varmaan tuttu sellainen termi kuin Mental Alaska. (Eli tamperelainen tapahtumia järkkäävä porukka, joiden musiikkimaku vaihtelee iskelmästä ja folkista noiseen ja mättöön. Aktiiveilta itseltään kysyttäessä Henkinen Alaska on eräänlainen Shangri-La tai iso aukea, missä jääräillään. Toim.huom.) - Mun mielestä ne on Hervannan kanssa sukulaisia, mutta kun Alaska on enemmän sellainen sunnuntaihetki, on Hervanta jatkuva. Tai sitten se maanantaimeininki. Kun fiksumpi osaa lopettaa ja menee ehkä sunnuntaina hiukan fiilistelemään, niin Hervanta vetää pitkän kaavan kautta ja herää sitten jostain häkkikellarista.
Kaleva kotipaikkana ei vielä hirveästi bändin suuntia olisi muuttanut, mutta Pyynikkiläisinä herrat olisivat ehkä rahakkaammissa hommissa musiikin sijaan. Sen verran rakas taistelutanner Hervanta kuitenkin kaikesta antipatiasta huolimatta on, että bändin yksi perusanthemeistakin kantaa komeaa Hervanta Rock City -nimeä. Ja Hervannan kirjaston musiikkiosasto on The Kidin mielestä maailman paras paikka.
Lemmenpyssyjä esitellään netissä muun muassa lauseella ”Lemmenpyssyt on perinteistä kitararallia ilman turvakaaria, jossa metsä rytisee takuulla joka mutkassa.” Olennaista hommassa ei kuitenkaan ole se millä ajetaan, vaan se että sillä pelillä jolla mennään, kaahataan täysillä. Pari kappaletta sitten mainittujen verrokkibändien lisäksi bändiä on yhdistetty muun muassa Sideburnsiin ja Motörheadiin ja aika tyynesti herrat vertaukset tuntuvat ottavan vastaan. Soittajat myöntävät olevansa aika vahvasti retromman rockin ystäviä, vaikka jotkut Sahara Hotnightsit, TSOOLit ja Turbonegrot hieman tuoreemmasta kaartista ovatkin sydäntä lähellä. Mutta ne perusjutut kumpuavat kyllä sieltä 70-luvulta.
Vaikka viralliset fanikerhot ja bänditouhun glamour tuntuvat vielä Lemmenpyssyjen uralta uupuvan, on pohjatyötä tehty ahkerasti. Bändi on muutaman viime vuoden aikana kiertänyt kohtuullisesti keikalla, viime kesänä bändi kolusi myös isoja festareita. Provinssirockissa oli ollut hyvin yleisöä, Rauman juhannusjuhlistuksissa oli kiitettävän hyvä kohtelu artisteille, mutta muuttunut soittoaika- ja paikka olivat jättäneet yleisön hiukan vähiin. Teltassa 30 asteen helteessä...
Vaikka keikkaa on ollut, niin mielellään bändi kiertäisi enemmänkin. Kielivalinnasta johtuen yhtyettä tuskin tapaa suunnittelemasta isoja maailmankiertueita. The Kid pohtiikin haastattelun aikana, että entäpä jos Hellacopters laulaisi ruotsiksi? No, eihän sitä juuri kukaan taitaisi tietää Ruotsin ulkopuolella. Joten eiköhän Lemmenpyssyjenkin kohdalla kannata ensin puhua ihan kotimaan valloituksesta. Tuollaiselle juurevalle suomenkieliselle pyllistelylle näen ainakin itse tilausta ja herrojen mukaan aika monelta suunnalta on kyllä sanottu, että saumaa olisi. Mitenkään hirveän tosissaan näitä puheita ei bändin kesken ole ainakaan vielä otettu. Mutta kohtahan se menestys mitataan...
The Kidin mielestä kajaalimeininki on vielä sen verran vahvasti pinnalla, että Lemmenpyssyjen ymmärtäjät saattavat jäädä vähemmistöön. Dee hämmästelee, että touhu on herättänyt jopa vihaa ja samassa lauseessa toteaa myös, että voihan siitäkin olla ylpeä. Parempi että edes jotain tunteita herää.
Yhtyeen kesken tuntuu myös olevan vahva tuntuma siitä, että heidän kaltaisensa touhu on täysin väärässä hetkessä trendien kannalta. Silti esimerkiksi Tampereen Doriksessa oli yksi päivä soinut yhtyeen sinkkubiisi Punainen Auto ja lattia oli ollut ihan tukossa. Kun sama biisi oli soinut neljä iltaa aiemmin, lattia oli tyhjentynyt vauhdikkaasti. Nopeasti nuo muutoksen tuulet puhaltavat.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo, Provinssikuva: Jari Jokirinne
