08.02.2002
Cantona / Hämeenlinna
Hämeenlinnalainen elävänmusiikin yhdistys Fest Ry oli koonnut perjantai-illan viihdykkeeksi varsin mielenkiintoisen kattauksen. Kolmen bändin ja kahden vierailevan DJ:n (joista toinen oli allekirjoittanutta erehdyttävästi muistuttanut lookalike!) tapahtumaa vietettiin melko positiivismerkkisissä tunnelmissa, vaikka loppuillasta juopunut popula hieman fiilistä latistikin.
Illan aloitti Sister Flo, joka on saanut maamme musiikkimedioissa ainoastaan kehuja kehujen perään. Itse en ollut yhtyeeseen sen tarkemmin tutustunut, vaikka eräs biisi kiinnittikin Marginaalissa huomioni (Runboyrun?) ja onhan tuo Walbukin bändiä hehkuttanut. Kyllähän viisikolla on puolensa; orgaaninen sointi hengittää, biisit ovat pääosin hyviä ja vokalisti Sami tulkitsee tekstinsä suoraan sydämestä. Persoonallinen soitinarsenaali (mm. melodika, haitari, 70-luvun Welmu-sähköurut) ja selkeä soittamisen riemu (ainakin tällä keikalla) tuovat esiintymiseen sitä kaivattua lisäväriä, joka monelta niin harmaalta aktilta uupuu. Yhtyeen musiikillinen lokeroiminen on erittäin hankalaa, jos kohta ei myöskään kovin tarpeellista. Ehkä vertaus ”dEUS soittamassa Simon & Garfunkelia” voisi tehdä oikeutta itse kullekin osapuolelle. Kaikilta osin hieno yhtye, joka ei levyrintamalla ole taatusti parastaan vielä esittänyt.
Seuraavana lavan valtasi Aeroflop. Alle parikymppisistä hämeenlinnalaiskolleista koostunut porukka soitti asianmukaisen rehvakasti, mutta on yhtyeenä vielä valitettava raakile. Ilmeita ja lavamaneereita myöten Liam Gallagheria matkinut vokalisti yritti peittää hermostuneisuuttaan kevyellä öykkäröinnillä, esim. tamburiini sai kyytiä useampaan kertaan. Musiikillisesti Aeroflop luotti suoraan ja konstailemattomaan särörokkiin, ilman sen erityisempiä kommervenkkeja tai kikkailuja. Pari biisiä meni ihan ok, mutta pidemmän päälle rasituskynnys ylittyi ja mielenkiinto lopahti. Yhtyeen kannattaisi jatkossa keskittyä oman soundinsa jalostamiseen ja unohtaa ne suosikkilevynsä sinne levyhyllyyn. Ei niitä kannata uudestaan versioida.
Viimeisen esiintymisspotin täytti ”musiikkivideomies” Finn Anderssonin johtama Tunaflakes. Liian myöhäisestä esiintymisajasta kärsinyt bändi on muutamaa astetta kokeneempi kuin edellä esiintynyt combo ja sen kyllä huomasi yhtyeen lavakarismassa. Rennolla otteella rokannut ryhmää ei voi kovinkaan edistykselliseksi kutsua, mutta hallinnee genrensa suuntaukset vähintäänkin keskinkertaisesti. Itse en jaksanut ränttätäntästä enää repeillä, vaikka lavanedusta täyttyikin kiitettävästi ja ihmiset jopa intoutuivat jorailemaan. Eikös se rokin tarkoitus loppujenlopuksi olekin…Shake That Ass!
Teksti: Jari Jokirinne, kuvat: Ilkka Valpasvuo
