Pienet

Pienet II – syyskuu 2005

19.09.2005

At Last At Last: Demo 2005
Viisimiehinen kahden kitaran, rytmiryhmän ja synkkä-äänisen laulajan muodostama At Last liikkuu kahden biisin äänitteellään musiikin parissa, jota voisi kutsua vaikka raskaaksi punkrockiksi. Oli miten oli, kitarat kaartavat raskaasti, mutta hikisen vauhdikkaasti, rytmiryhmä hakkaa viimeistä päivää ja Arin karkea laulu vaihtelee räkäisestä murjonnasta grungahtavaan leijailuun. Armottomuudesta ja lohduttomuudesta huolimatta melodiaakin löytyy ja meininki ei missään nimessä ole mitään pelkkää päätöntä kahkoamista. L.F.Y.n loppuvaeltelu tuo vastakohtaa muuten suoraviivaisempaan juoksutukseen. Levyllä on tyyliin sopivan rupinen soundi, mutta kaikkia osa-alueita kuulee sopivasti. Eli ei puuroa. Omassa jykevässä ja energisessä sarjassaan ihan kelpo vääntöä.

Brightboy: The Dead City Songs
Helsinkiläinen Brightboy soittaa melodista ja hivenen melankoliaan taipuvaista menevää poprockia, jossa ilmavasti säröilevät kitarat kohtaavat kuulaat koskettimet ja Antti Westmanin tyylikkään laulun. Viisikon toinen äänite pitää sisällään neljä vaihtelevaa biisiä, joista Yeah Yeah, No No toimii keinuttavampana, heleästi laukkaavana jeejeejee-poppailuna, kun taas 1989 muistelee menneitä aikoja hivenen vakavammin. Itselleni Signs Of Life (Once Lost) esittäytyy kypsimpänä, rauhallisesti ja melko seesteisesti kasvaen. Kelpo poppiahan tämä on, täyttäisi ihan stadionmittojakin. Pikkuhiljaa voisi odotella Brightboyn siirtyvän ihan oikeiden levyjen pariin, sen verran valmista tavaraa tämä on. Soundit on kohdallaan, melodioita osataan rakentaa, hommassa maistuu harmonia ja biisit tukevat hyvin toisiaan erilaisuudestaan huolimatta. Tanssilattia-henkisen Dead City Jamin jälkeen fiilis on oikein autereinen. Jos pisteitä pitäisi antaa, olisi The Dead City Songs helposti ainakin siellä hyvän tasolla.

Cahier: Jour Ouvrable vol. 2
Candy Cane -mies Marko Neuman on aktiivinen. Canen ja The Romesin levytuotosten sun muiden säpinöiden ohessa mies myös sooloilee, mutta tietokoneettomasti erilaisilla kielisoittimilla, pianolla, keittiökalusteilla ja ulkoilman äänillä operoiva Cahier on musiikillisesti jotain aivan muuta. Huminaa, monotonista jääluolapimputusta, värinää ja särinää viiden kappaleen ja kymmenen minuutin edestä sisällään pitävä demo on enemmän kokeilevaa äänimaailmaa kuin perinteistä musiikkia. Cahierin debyyttialbumi on tulossa ulos Yhdysvaltalaisen Foxgloven kautta, joten markkinoitakin tällaiselle experimentille löytyy. Sitä odotellessa voi tutustua kaksiosaiseen demoiluun, mutta mitään alternative rockia ei kannata odottaa. Itse en ehkä ihan näin (luomu)tiedemies-ääneilylle lämpene.

Decoy: Something Went Over & Died
Alunperin Saarijärveläinen Decoy yhdistelee koneita synkeään ja raskaaseen, Helmetin ja Therapy?n jalanjäljillä juoksevaan rokkipaahtoon. Tapio Tuimalan karhea laulu uppoaa osuvasti juoksevaan säröön ja konepulsseihin. Viimeksi mainittuja voisi ehkä käyttää enemmänkin, nyt ne jäävät hiukan kuriositeetin asemaan ja nimibiisin varaan. Pelkkää raakaa sahausta Decoy ei ole, vaan esimerkiksi Behind My Backillä melodiat ja rauhallisemmat hetket nousevat arvoon arvaamattomaan. Valoisampaa näkemystä synkkään uhkaan sekoittavana sävellyksenä biisi nouseekin levyn mielenkiintoisimmaksi. Samaa henkeä on toki muissakin raidoissa, muttei ihan yhtä osuvasti. Kokonaisuutena kolmen biisin levy hakee vielä hiukan uomiaan. Toki soitosta kuulee että pitkään on yhdessä tahkottu, mutta ehkäpä tuo koneiden asema ei ole vielä ihan selkiytynyt?

Josefina lentävä masiina/Vanha puu: Friguli sulkapäähine
Vuosaaren Telakalla äänitteensä luonut kolmihenkinen Josefina lentävä masiina/Vanha puu on mielenkiintoinen, joskin omituinen orkesteri. Vauhdilla viikossa tehty kolmen biisin lärpäke pitää sisällään akustispainotteista, sanoillaan vinoja sävyjä heittelevää musiikkia, josta nousee mieleen esimerkiksi Sydän, sydän. Kamelit, olkaa mun kamureita, toteaa solisti-kitaristi Mikko-T Revohkassa. Polkuharmoonia, pianoa, bassoa ja perkussioita taustalaulun ohella soittava T-Luu ja rumpali Tirt täydentävät tämän äkkiväärän kolmikon, joka tekee hauskaa musiikkia vakavalla naamalla. Ja ei, ei tämä ole huumorimusiikkia. Pikemminkin kyseessä on niinkin juhlavaa ja harrasta runoilua, että naama vääntyy väkisin hymyyn. Yhdistä hiukan Kuusumun Profeettaa, Joose Keskitaloa, Sydän, sydäntä ja jotain alkukantaista kieroutta, voit päästä lähelle. Biiseistä Malja mahlaa juottava on bakkanaalisuudessaan levyn mieleenjäävin. Akustisuudestaan huolimatta biisit junnailevat ja luovat tunnelmat melkoisen riehakkaasta meiningistä. Myös Sieluni -sävellyksen puolihilpeän harras vaellus puree. Toivottavasti tämä tuttavuus ei jää tähän ainoaan äänitteeseen. Kierroksen persoonallisin.

Mechanical Monsters: Hand Repair Unit
Vuonna 2003 perustettu turkulaistrio Mechanical Monsters pyörteilee melankolisen altsurokin maailmoissa, josta löytyy niin sähäkkää kitarariffiä kuin haaveellista maalailua. Kolmen kappaleen promo-ep:llään kolmikko esittelee biisinkirjoitustaitoaan; etenkin leijaileva Friends Or Enemies jää päähän pyörimään. Synkemmin rokkaava Resist & Fight sekä haikean ja junnaavan välillä vaihteleva Disguise kertovat jo kieltään Harri Heikkasen mietiskelevällä ja taitavasti taittuvalla laululla ja bändin tiukalla soitolla juoksevan musiikin tasosta. Osansa on varmasti myös tuottaja Jonas Ollsonin avulla; Monsterien paahto on melko valmista kauraa. Sulavan soiton lisäksi jokaisesta biisistä löytyy tarpeellisia koukkuja; silti jokainen kappale esittelee hiukan eri puolta yhtyeestä. Mielenkiinnolla jään odottelemaan jatkoa tältä kolmikolta.

Silhuetti: Peili ja minä
Vuonna 2002 perustettu, kuulasta suomenkielistä poppia soittava Silhuetti on julkaissut neljän kappaleen ep:n. Vahvasti Sanette Sevónin lauluun personoituva musiikki on positiivis-sävytteistä ja menevää. Silti jälkimauksi jää valitettavasti ikävän mitäänsanomaton. Toki tällaista melodista ja pyörteilevää poppia voisi radiostakin odottaa kuulevansa, mutta sitä varten ainakin minä kaipaisin selkeästi parempia sävellyksiä. Toki kivaa on soitto, Katariina Kuuselan heleät koskettimet sopivat hyvin musiikin luonteeseen. Mutta kun ei niin ei. Vielä kun Saneten tulkinta joissain kohdin tuntuu särähtelevän hiukan korvaan... Nelosraita Tyttö putoaa parhaiten kiireettömänä keinutteluna. Ei muuta kuin lisää hinkkaamista, niin eiköhän ne koukutkin sieltä löydy.

The Indigo: Searching To Be Found
Poprockia Jyväskylästä. The Indigon kolmen biisin lärpäke on jo vuoden 2004 satoa. Tuolloin yhtye toimi vielä ilman etuliitettä. Koska Desibeli ei ole silloin ollut yhtyeen tiedossa, kesti näytteellä päästä aikansa arvioon asti. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanoo sananlaskukin. Asiaan... Viisikon soitossa on mukavan menevä virtaus, jota maustaa Tuomo Komosen koskettimet ja Lauri Päivärinnan näppäilystä juoksutukseen vaihteleva kitarointi. Janne Siekkisen laulu on tumma ja kohtuullisen persoonallinen. Harmi vain, että siihen se persoona sitten tuntuu jäävän. Soiton puolesta The Indigo ei maistu oikein miltään, mikä viestinee vain sävelkynän hiomattomuudesta. Tallataan tyytyväisinä sellaista turvallista keskitien poppipolkua. Lisää tunnetta, äkkivääryyttä, raivoa, haurautta... ihan mitä vain. Jokin tärkeä osanen uupuu.

The Warblinkers: This Means War!
Lapualainen The Warblinkers soittaa tällä seitsenraitaisella demollaan hyvin tymäkkää ja hevahtavasti asennoituvaa rokkia, jossa paahdetaan vauhdilla ja meuhkataan punkisti. Antti Jokirannan laulu on tuollaista miehisen rankkaa tiputtelua, Antin ja Mikko Hammin kitarat tiluilevat hillitysti. Rytmiryhmä Juha Järvelä ja Jouni Yli-Rantala tahdinpito on erittäin vauhdikasta laukkaa, johon raskasta meuhkaa kelpaa mausteeksi kitaroilla annostella. Silti edes nimiraidallaan yhtye ei oikein todelliseen irtiottoon pääse, sillä kaahaus menee sitä vauhtia ohi ettei siihen oikein tahdo saada otetta. Pahin demomaisuus on onnistuneesti karsittu ja äänite kuulostaakin ihan oikealta tuotokselta. Vielä kun saisivat punkheviinsä oikeasti niskavilloista tarttuvia ja perseeseen potkivia sävellyksiä niin hyvä tulee. Kyllä tämä ihan tällaisenaankin keikoille saa ihmiset pomppimaan ja heittämään tukkaa, jos minun mielikuviini on luottamista. Kyllähän tästä kuulee, etteivät herrat ihan ekaa kertaa ole soittimiin tarttuneet.

Tuiran Miliisi: Demo 2005
Oululainen Tuiran Miliisi on Tuiran lähiöalueen hengessä ponnistava, suomenkielistä energistä ärjypunkkia veivaava kolmikko. Nimensäkin alueesta ottanut yhtye haluaakin kutsua soitantoaan lähiöpunkiksi. Noin viitisen vuotta toiminut yhtye rakentuu laulaja-kitaristi Erkki Seppäsen repivän äänen ja metallisen raskaasti särisevän kitaran sekä Allan Seppäsen ja Juha-Pekka Maanisen tiukasti paahtavan rytmittelyn varaan. Neljän biisin demolla lähiöromantiikka ei ole homman nimi, pikemminkin kyseessä on synkeä, mustan huumorin kyllästämä apatia, jota se miliisi potkii persiille ikuisessa taistelussaan epäkohtia vastaan. Kappaleet vaihtelevat Poikani nimi on Paavon tummasta melankoliasta Tuiran Miliisin kahkoavan säröiselle Eppu Normaalin Poliisi pamputtaa taas -klassikon ”Tuiralaistamiselle”. Soittajien akateeminen ”siviilielämä” ei paljon kuulu Miliisin räyhähenkisyydessä, pikemminkin homma on sitä räkäisempää laitaa punkinkin kentällä. Hyviä ideoita soitossa on, mutta todellisia pampuniskuja Miliisi ei vielä tarjoile.

Teksti: Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 10281