07.09.2005
Ensimmäinen kohtaamiseni The Stoogesin musiikkiin tapahtui aivan 90-luvun alussa. Tuolloin, intoa täynnä olevana ylä-asteikäisenä musiikillisten intohimojeni tyydyttämisestä vastasivat mm. Guns ’ Roses, Metallica, Iron Maiden ja Anthrax - aivan kuten vähintäänkin joka toisella ikätoverillani noihin aikoihin. Nirvanan mukanaan tuoma grunge-vallankumous ei vielä ollut ovella, eikä brittipopin kaltaisesta tyylittelystä tietänyt juuri kukaan, ainakaan Hyvinkään kaltaisessa pikkukaupungissa. The Stoogesin ensimmäiseen, vuonna 1969 julkaistuun levyyn törmäsin samaisen kaupungin kirjastossa, jonka pölyttyneen vinyylihyllyn perimmäisestä nurkasta se hieman tuurillakin löytyi. Levy näytti ajankuvaan suhteutettuna äärimmäisen epämuodikkaalta – ja myös siltä ettei sitä ollut kukaan vuosikausiin lainannutkaan - mutta jotain erittäin kiehtovaa kannen pitkätukkaisissa ja tylyn näköissä kavereissa oli. Hämmästykseni oli suuri, kun kotiin päästyäni asetin kiekon levylautaselle. The Stooges ei ollutkaan yksi lukuisista vesimiehen ajan hippiretkueista, vaan verevää ja ajan hampaaan kulutusta erinomaisen hyvin kestävää riffirokkia esittävä yhtye. Olin etäisesti kuullut jonkun vanhemman kaverini kautta Iggy Popista, mutta aluksi en voinut millään yhdistää häntä tähän yhtyeeseen. Kuvittelin Iggyn olevan joku David Bowien kaltainen ihmeellinen pop/disko/viihde-hahmo. (Kun jälkeenpäin on Iggyn 80-luvun tuotantoon perehtynyt, ei oletukseni ollut mitenkään radikaalisti väärä).
Ensi alkuun suurin ihastukseni kohdistui kappaleeseen I Wanna Be Your Dog. Biisin yksinkertainen, mutta tehokas riffi oli jotain täysin erilaista mitä oli 80-luvulla tottunut pitämään rock-musiikkina. Pidettiinhän tuolloisessa musiikillisessa ilmastossa kaikkea räkäistä ja amatöörimäisyyttä liki perisyntinä. Vaikka The Stoogesilta kenties puuttuikin puhdasta taitoa, oli levyllä jotain mikä tekniseen briljeeraamiseen keskittyneitä akteilta puuttui. Siitä paistoi palava into, räävittömyys ja nuoruuden henki – aivan kuin alkuperäisen rockin kaanonin oli kirjoitettu. Tämän musiikin tahdeissa ei Coca-Colaa tai farmariautoja olisi voinut mainostaa.
Vuosien saatossa ymmärykseni muitakin siivuja kohtaan kasvoi. Teini-ikäisenä vieroksumani hörhöilyraita We Will Fall alkoi vähitellen lämmittää mieltä. Eikä vähiten sen takia, että olin jo tutustunut levyn tuottaneen John Calen Velvet Underground-yhtyeeseen. No Fun oli punkrokkia ennen kuin kukaan oli sitä ”virallisesti” keksinytkään. 1969 luotasi nuoren miehen tuskaa universaalilla ja ajattomalla tavalla – samaa ahdistusta on nykypäivänäkin havaittavissa monen miehenalun elämässä – vain viitekehykset ovat muuttuneet.
Paikallaan lienee myös kertoa jotain myös The Stoogesin historiasta. Bändi sai alkunsa vuonna 1967 Ann Arborissa, Michiganissa, kun nuori herra James Osterberg tapasi paikallisina hulttioina tunnetut Ashetonin veljekset Scott (rummut) & Ron (kitara). Mukaan remmiin tarttui basisti Dave Alexander ja vielä samana vuonna yhtye heitti ensimmäisen keikkansa Michiganin yliopistolla. Villit esiintymiset loivat nelikolle hurjan maineen, joka kiiri myös Detrotin ykkösbändin MC5:n korviin ja sitä kautta pestin lämmittelijäaktiksi. Vuonna 1968 Elektra-levy-yhtiö (jolla oli tallissaan jo mm. The Doors) lähetti tarkkailijansa MC5:n keikalle aikomuksenaan signata yhtye. Yhden bändin sijaan lafkan haaviin jäi kaksi, sillä myös keikan avaajana toiminut The Stooges sai sopimuksen. Valitettavasti yhteistyö ei missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin, sillä firman johtoportaassa Iggyn kopla herätti lähinnä vastenmielistä inhoa, eikä sen kaupallisiin mahdollisuuksiin oikeastaan ikinä uskottu. Siitä seurasikin nolla-markkinointi-linja, vähäinen radiosoitto ja sen mukanaan tuoma mitätön levymyynti. The Stoogesin asemaa visionäärisenä ja yhtenä vaikutusvaltaisimpana rock-bändinä ei kukaan bisnespuolen ihminen tuolloin nähnyt.
The Stooges sai Elektralta kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden. Fun House julkaistiin vuonna 1970, mutta se möi – jos mahdollista – edeltäjäänsäkin huonommin. Laadullisesti mitattuna The Stoogesin kova vire ei ollut kadonnut mihinkään. Fun Housella bändi osoitti kehittyneensä jokaisella rintamalla, vaikka siltä puuttuikin ensilevyn iskevyys. Aivan lukunsa oli kappale Dirt, jossa The Stooges ensi kertaa antautui todelliseen psykedelia-vieritykseen. Mutta toisin kuin länsirannikon LSD-virkaveljillään, Stoogesin happorock kuulosti päämäärättömän jamittelun sijaan pieleen menneeltä amfetamiini-tripiltä. Fiilis ei ole mukava eikä rentoutunut, vaan pahankurinen, paikoin jopa pelottava. En tiedä kuinka paljon bändi studiossa päihteitä käytti, mutta yksinomaan Dirtin perusteella niitä voisi kuvitella kuluneen merkittäviä määriä. Hyvistä arvioista huolimatta tämä oli viimeinen pisara Elektralle, joka antoi yhtyeelle kenkää. Tämän jälkeen kuvioihin astui eräs aiemmin tekstissä mainittu herra, jonka valvovan silmän alla yhtye hieman eri kokoonpanossa (ja nimellä Iggy & The Stooges) julkaisi vielä vuonna 1973 levyn nimeltään Raw Power. Mutta se onkin sitten jo aivan eri juttu.
Jari Jokirinne
