28.08.2005
Oulu
Kahdettatoista kertaa järjestetty Oulun musiikkivideofestivaalit eli OMVF tarjosi tänäkin vuonna satojen musiikkivideoiden, rokkidokumenttien ja muiden audiovisuaalisten elämysten lisäksi tavallista vilkkaampaa klubielämää elävän musiikin säestyksellä.
Keskiviikkona 24. elokuuta oululaisen teatteri Airopikin jäsenistä koostuva International Auto -yhtye heitti loistavan keikan suomenkielisen äkkiväärän rokkinykimisen ystäville. Edes nuorisokulttuurikeskus Nukun pienen salin huono akustiikka ei menoa haitannut, eikä vokalistina operoineen teatterijohtaja-ohjaaja Janne Kuustien tai basisti Tommi Sahan kuumeisuus onnistuneet vähentämään yhtyeen vangitsevaa intensiivisyyttä. International Auton lähimpiä vertailukohtia ja musiikillisia sielunveljiä ovat Radiopuhelimet ja Au Pair, mutta International Auto erottuu selkeästi omaksi persoonalliseksi itsekseen. Tuuli Jartin viulun kuritus nosti kokonaisuuden astetta korkeammalle, vaikka keikkapaikan huonot saundit tehoa hieman lievensivätkin. Vaikka maaninen Kuustie kertoi jokaisen biisin välissä, että hän oli oksentanut viimeksi ennen kello 14:ä, ei se näyttänyt ainakaan miehen levottomia jalkoja painavan. Tosin yhtään tervettä keikkaa en ole yhtyeeltä todistanut.
25. päivän eli torstain seitsemän tunnin ja 80 kotimaisen musiikkivideoputken jälkeen päivä päättyi kahden nuoren ja lahjakkaan laulaja-lauluntekijän keikkoihin reggae-baari Never Grow Oldissa. Raahelainen Lotta Jääskelä soitti lyhyen lämmittelykeikan ennen helsinkiläisen Astrid Swanin esiintymistä. Molemmat esiintyivät yksin itseään koskettimilla säestäen. Jääskelän keikka onnistui hyvin, vaikka artistia selvästi jännittikin. Lyhyt keikka tuntui liian lyhyeltä, ja jätti hyvän jälkimaun sekä nosti odotuksia tulevaa kohtaan. Jääskelä päätti keikkansa Leonard Cohenin kauniiseen Hallelujah-kappaleeseen, ja hänen omat laulunsa olivat hieman aikuismaisempia tai tummempia verrattuna Astrid Swanin pianopoppiin. Swan täytti tupaten täynnä olleen ravintolan lahjakkuudellaan ja kauniilla lauluillaan, jotka eivät edellä sanotusta huolimatta ole kepeitä. Treeballista tutun Swanin soolokeikka tarjosi riisuttua musiikkia verrattuna hänen paikoin mahtipontisesti tuotettuun Poverina-debyyttiinsä. Vahvat kappaleet toimivat myös pelkän pianon säestyksellä, mikä on varma merkki terävästä sävellyskynästä. Hienoa musiikkia upealta Rock’n’Roll Blondelta. Molempien muusikoiden esiintymiset jättivät haluamaan lisää.
Perjantaina 26.8. neljän tunnin ja 44 kotimaisen musiikkivideon jälkeen mielessä pyöri lause ”I fill find another poetry writing girl without any urgent love-making”, joka tuli tutuksi Erkki Sääskilahden videosta Whispering Letters. Kansainvälisen median huomio oli festivaaleilla ilmakitarassa, ja tänä vuonna ilmakitaransoiton MM-kisojen finaalipaikkana toimi tuhansia ihmisiä vetävä Club Teatria. Ennen ilmakitaristeja lauteet lämmitti Magyar Posse ja Poets Of The Fall. Paikassa oli erinomainen äänentoisto ja porilaisten elokuvallinen post-rock-maalailu kuulosti paremmalta kuin koskaan. Keikka oli kuitenkin sen verran aikaisin, että valtava keikkapaikka oli vielä lähes autio. Magyar Posse soitti molempien levyjensä We Will Carry You Over The Mountainsin ja Kings Of Timen materiaalin lisäksi uutta julkaisematonta materiaalia. Sandra Mahlamäen soittaman viulun rooli oli kenties entisestään kasvanut. Viulun tärkeyttä korosti entisestään se, että Mahlamäki seisoi lavan edessä ikään kuin vokalistin paikalla. Myös sanatonta laulua käytettiin, mutta liian säästeliäästi, sillä se olisi kummasti lisännyt toisinaan hiukan yksipuoleiseksi ja -toikkoiseksi jääneen keikan vaikuttavuutta. Kosketinkuviot olivat ehkä entistä enemmän pinnassa, ja keikka oli hyvä joka tapauksessa. Laaja halli sopi possen mahtipontiseen draamaan mainiosti ja sääli, ettei yleisö ymmärtänyt omaa parastaan.
Poets Of The Fallin amerikkalaishenkisen collegerockin, jälkigrungen ja stadionhuudatuksen välimuoto ei sitten toiminut ollenkaan. Tosin paikalle kerääntynyt yleisö näytti enimmäkseen olevan toista mieltä. Jopa laulaja Marko ”Mark” Saareston myötähäpeän tunteita herättäneet yleisön huudatukset upposivat kansaan. Markin kukkoilu näytti ulkoa opitulta köyhän miehen Axl Rose -poustailulta kivennäisveden pärskimisineen. Ilmakitarakisa jäi näkemättä, mutta voiton vei hollantilainen Michael ”Destroyer” Heffels. Toiseksi tuli uusiseelantilainen Giesela ”Gizzy Guitar” Visser ja kolmanneksi niin ikään hollantilainen Gyuri ”Pelvis Fenderbender” Vergouw.
Päivä päättyi Oulun virallisessa rokkibaarissa 45 Specialissa, jossa jatkoklubia isännöivät savolaismafian edustajat Astro Can Caravan ja Cosmo Jones Beat Machine. Astro Can Caravanin riisutumpi kokoonpano, laskujeni mukaan vain noin 10 henkeä, täytti lavan oivasti kuopiolaislähtöisellä kieroudella. Baari täyttyi instrumentaalisesta ja mentaalisesta svengistä. Hypnoottinen psykedelian, jazzin, autotallirokin ja bluesin savolainen ristisiitos sai hyvän vastaanoton, vaikka varsinainen hurmos jäikin saavuttamatta. Savolaisten invaasio jatkui Cosmo Jones Beat Machinen räjähtävällä agraarigroovella ja deltabluesilla, joka toimi niin ikään vallan mainiosti.
Lauantaina 27. 8. palkittiin musiikkivideot Madetojan salissa järjestetyssä, loppuunmyydyssä Pumpeligaalassa. Itse gaala on aina tapahtuma isolla t:llä ja sitä se oli tänäkin vuonna. Suosikin nykyisen päätoimittajan Katja Ståhlin emännöimä tilaisuus yllättää joka kerta. Viime vuonna joulupukin poro paskansi lavalle, ja paska oli tapetilla tänäkin vuonna – tällä kertaa seinillä. Tämän vuoden kohokohta oli Kauko Röyhkän yhden biisin keikka GNU-yhtyeen säestyksellä. Röyhkä lauloi Paska kaupunki -biisinsä pirullinen partavirnistys kasvoillaan, ja samaan aikaan kaksi huppupäistä graffititaiteilijaa kävi spreijaamassa konserttisalin seinille ”Paska kaupunni”-tekstit. Pääpalkinnon eli Kultapumpelin vei Finn Andersson PMMP:n Päiväkoti-videosta. Teinipumpelin kantoi kotiin Anu Liikkanen Trio Tetrikselle tekemästään Tattarmosshen-videosta. Yleisön suosikiksi äänestettiin Disco Ensemblen video Drop Dead Casanova eli Kansanpumpelin pokkasivat Lauri Warsta ja Jouni Karttunen. Sama video sai myös kunniamaininnan tuomaristolta. Muita kunniamainittuja olivat Tommi Karvisen Kotiteollisuudelle ohjaama Kaihola. Myös toinen Kotiteollisuus-video sai kunniamaininnan, ja se oli Sami Parkkisen ja Jaakko Kilpiäisen ohjaama Vieraan sanomaa. Loput kunniamaininnat vastaanottivat Vesa Manninen (Quintessence: Delirious), Pete Riski (Husky Rescue: New Light Of Tomorrow) ja Pete Veijalainen (Zen Cáfe: Taivas on kirkas ja napakka).
Gaalan lopuksi Ståhl käski yleisön painua nelivitoseen.
Nelivitosessa soittivat tyrnäväläislähtöinen pitkän linjan rokkiyhtye Jolly Jumpers ja riihimäen popylpeys Sister Flo. Sister Flo soitti aivan uutta materiaalia, debyyttinsä Boys Of Catin biisejä sekä tietenkin Tragician’s Hatin ja sitä edeltäneiden ep-levytysten huippuhetkiä. Kosketinsoittaja Janne Lastumäen ja kitaristi Jarno Alhon taputuskliimaksi oli setissä mukana, samoin myös molempien raivokkaat apurumpaloinnit. Riihimäestä kertova Shortcuts otettiin hyvin vastaan, samoin kuin keikan alkupuolella kuultu huikaisevan kaunis White Noise. Sister Flon ensimmäisen Oulun keikan encoreen oli säästetty loistava Bill And Jesus (Black). Siskojen jälkeen lavan täytti muutamaa sukupolvea varttuneempi kokoonpano, suomalaisen amerikanan suurmestari Jolly Jumpers, joka tuntuu vain paranevan vanhetessaan. Aikaisemmin muun muassa The Flaming Sideburnsissa kitaraa kurittanut Arimatti ”Jude” Jutila soitti ja eläytyi keikan aikana aivan uskomattoman hienoon suoritukseen, eikä moittia voi muutakaan bändiä. Keikan yksi kohokohta oli jälleen loppupuolen kitarakaksintaistelu Juden ja vokalisti-kitaristi Petri Hannuksen välillä Catskills Crashin aikana. Muutoin Jolly Jumpers tarjoili materiaalia pitkän uransa alkupuolelta uusiin biiseihin, joista Hey Mamaksi ristitty laulu toi mieleen Jim Whiten, mikä suureksi kehuksi laskettakoon. Itse jäin hiukan kuitenkin kaipaamaan Hometown Hi-Fin rauhallisempaa materiaalia. Kuvioon sopi, että Sister Flon Lastumäellä oli keikallaan yllään Dead Moonin t-paita, sillä Jolly Jumpers lämmitteli kyseistä legendaarista aktia yhtyeen taannoisella Suomen keikalla.
Festivaaleilla nähdyistä dokumenteista yksi mieleenpainuvammista oli tanskalaisen Andreas Haaning Christiansenin ohjaama Sleep Good – Rock Well, joka kertoi 22-Pistepirkon 50 päivän ja 50 keikan vauhdilla tehdystä Pohjois-Euroopan kiertueesta. Dokumentti pääsi erittäin lähelle utajärveläiskolmikkoa, ja dokumentissa tuli hyvin esille yhtyeen jäsenten toisistaan kuin aamu ja päivä ja ilta eroavat luonteenpiirteet. Toinen kohokohta oli amerikkalaisen kasettiartistien unohdetun kuninkaan elämästä kertova elämäkertadokumentti. Jeff Feuerzeigin ohjaama The Devil And Daniel Johnston kertoo monilahjakkaan ja äärimmäisen luovan Johnstonin tarinan, joka on elämänsä ajan kärsinyt maanis-depressiivisyydestä. Hulluuden ja nerouden raja on olematon. Johnston teki yhdessä vaiheessa tiiviisti yhteistyötä kitaramekkalan
kuningasbändin Sonic Youthin kanssa. Johnstonin laulut ovat
upeita, ja niitä ovat coveroineet (indie)rockin arvostetuimmat tekijät
Tom Waitsista TV On The Radioon. Vieläköhän niitä kasetteja voi tilata?
Kolmas erityisnäytösten herkkupala oli Ondi Timonerin ohjaama Dig!, joka kertoo kahden rokkitähteyttä halajavan muusikon elämästä seitsemän vuoden ajalta. Brian Jonestown Massacren Anton Newcomben ja Dandy Warholsin Courtney Taylorin toisiinsa limittyvistä elämistä kertova tarina on raaka ja silottelematon kaikkine käänteineen, vaikkakin ulkoasultaan tyylikäs ja viileä aivan niin kuin se BJM:n tyyppi, jonka ainoa tehtävä hauskanpidon ohella näytti olevan tamburiinin soitto ja hyvältä näyttäminen promokuvissa. Erityisesti BJM:n keikoilta kuvattu materiaali näyttää uskomattoman epätodelliselta kaikkine tappeluineen, myös huumeidenkäyttöä näytetään dokumentissa varsin avoimesti. BJM hajosi lopulta Newcomben pakkomielteisen yksinvaltiuden puristuksessa. Newcombe tehnee kuitenkin vielä musiikkia itsekseen samalla intohimolla ja tuotteliaisuudella kuin yhtyeensä aikoihin. Dandy Warholsin näkeekin Music-TV:ssä.
Viiden päivän aikana festivaaleilla vieraili yli 13 000 kävijää, ja siellä näytettiin yhteensä 121 musiikkivideo- ja elokuvanäytöstä. Kotimaisessa musiikkivideokilpailussa ja -katselmuksessa näytettiin 141 musiikkivideota, joiden yhteiskesto oli puoli vuorokautta. Tänäkään vuonna ei musiikkivideofestivaaleista ole pahaa sanottavaa. Kaikki tuntui toimivan erinomaisesti, ja henkilökunta oli ystävällistä ja mukavaa. Paskan kaupunnin parhaat juhlat!
Teksti: Marko Ylitalo
