15.08.2005
Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä Euroopan ensi-iltaan 13.8.2005 tullut Hairspray -musikaali perustuu rujonpuoleisen trash-elokuvan isän John Watersin 1988 ohjaamaan elokuvaan. Vaikka 80-luvun lopulla Waters oli elokuvissaan jättänyt suurimmat rankistelut, mm. koirankakan syönnin Pink Flamingosin (1972) malliin, on myöhemmistäkin elokuvista löytynyt piristävää rosoa. Elokuvan selvä sukulaissielu on Cry-Baby (1990), jossa nostalginen, musikaalinen trippi hoituu kuitenkin ilman Divineä, tuota Watersin elokuvien vakiotransvestiittia, joka ehti kuolla Hairsprayn ilmestymisvuonna.
Vuoden 1962 Baltimoreen (Watersin synnyinpitäjä) sijoittuvasta juonesta ei kannata olla niin turhantarkka. Sen keskipisteessä on töpsäkkä ja tanakka, mustien musiikkikulttuuria ihannoiva Tracy Turnblad (Katja Aakkula / Johanna Heimonen), joka pääsee esiintymään ihan televisioon saakka. Siitä seuraava romanttisvivahteinen hömppäketju pohtii erilaisuuden rikkautta watersmaiseen, ehdottoman alleviivaavaan friikkishow-malliin. Vastakkain ovat lihavat ja laihat, mustat ja valkoiset. Ennen pitkää nuori, musta rytmi saa tietenkin voiton, ja Tracyn äidistäkin (loistava Tuomas Uusitalo, myös Mikko Kivinen) kuoriutuu tyylikäs, jumalainen (engl. divine) lady. Vainoojahahmona toimii ”kaunis” blondi, Miss Hairsprayksi haluava Amber von Tussle (Katja Sirkiä) konservatiivisen enolerasistimutta -äitinsä (Leena Rapola) ja ilkkuvan kaveripiirinsä kera.
Rumien ja poikkeavien ihmisten puolestapuhuminen lämmittää aina, ehkä siksi, että itsekin kuulun tuohon suurilukuiseen ja -kokoiseen marginaaliryhmään. Ei Hairsprayta kuitenkaan kovin vakavasti tule ottaa, sillä pääosassa ovat näyttelijöiden lisäksi käsittämättömän hienot karkkilavasteet, puvut ja koreografiat. Sinänsä svengaavasta musiikista (kapellimestarina Lasse Hirvi) ette takuulla muista kuin korkeintaan fragmentteja esityksen jälkeen, mutta kokonaisuus lumoaa. Ohjaaja Georg Malviuksen näyttämöllinen flow, mm. dialogien ja lavasteiden vaihtojen sujuvuus, on todella hyvää, jopa piristävää, pääkaupunkiseudun hyvin kömpelöiden takavuosien musikaaliprojektien jälkeen. Näyttelijät ja lavasteet on pakattu näyttämölle sopivan intiimisti niin, ettei tyhjää tilaa ja sitä kautta esiintyjien lavantäyttämispainetta synny. Soittajiakaan ei ole ahdettu perunakellariin lattian alle, vaan he näkyvät tyylikkäästi taustalla.
Mikko Koivusalon suomennos on oikein hyvä, suuritöisyyden aistii mietittyjen riimien myötä. Harmillista on vain se, että miljoonannen kerran täytyy huomauttaa siitä artikulaatiosta. Sanoista sai selvää valehtelematta vain n. 60-70%. Ymmärrän, etteivät laulamiseen taipuvat ihmiset ole välttämättä saaneet äänenkäyttöopetusta, ja heidän täytyy joka tapauksessa muutenkin tasapainoilla luonteikkuuden ja yliartikuloinnin välillä. Mutta kun kolmisenkymmentä ihmistä laulaa samoja sanoja lavalla, niin melkeinpä suosittelisin jälkimmäiseen kallistumista. Ja toki on hankalaa, kun on mukana Caron Barnesin kaltaisia ihmisiä, joiden suomi ei ole parhaimmasta päästä...
Mikko Leppilampi haavoittuvana Link Larkinina varmasti valloittaa nuorten emäntien syömmet, mutta oma suosikkini oli silti Seaweed Stubbs -nimistä ”mustien liideriä” näytellyt Gary Revel Jr., joka on ennenkin vakuuttanut Helsingissä esitetyissä musikaaleissa (etenkin Stand By Me). Amerikkalaislähtöinen mies on yritellyt myös Euroviisu -puolella, mutta ainakaan vielä ei ole onnistunut lyömään läpi valtakunnallisesti. Tämä pienikokoinen kundi kerää kuitenkin musikaalipuolella aina pinnat kotiin: hän sekä liikkuu että laulaa suht jumalaisesti, plastisuutta löytyy ainakin muutaman bjurströmin verran.
Kivana yksityiskohtana mainittakoon kaupunginteatterin wc-tiloissa ”talon puolesta” olleet hiuslakat ja -geelit esityksen aikana. Tilannetta, ja koko katsomiskokemusta ristiriitaisti noin viiden hengen joukko toisen polven maahanmuuttajakundeja, jotka suihkivat toistensa päälle, ja joka toinen sana oli ”vittu”. Mustat pojat panivat tuoksumaan! Fiktio siellä, todellisuus täällä, ja painotettakoon, että esityksessä kundit olivat tosi kiltisti. Jostain syystä heillä oli tosi hauskaa aina, kun sana ”neekeri” sanottiin...
43/38 euroa tuskin kenelläkään on varaa maksaa näytöksen lipusta, mutta mikäli teille jonkinlaisena etuisuutena sellaista ilmaiseksi / edullisesti tarjotaan, niin älkää ihmeessä sylkekö sen päälle!
Raporttini perustuu yhteen läpimenoharjoituksista.
Janne Kuusinen
