01.04.2002
Yksitoista (!) vuotta sitten ilmestynyt Nevermind on siitä harvinainen levy, että sen voi rehellisesti sanottuna muuttaneen maailmaa. Oli Nirvanan musiikillisesta perinnöstä sitten mitä mieltä tahansa, ei tämän albumin lähes profetaalista vaikutusta kymmeniin tuhansiin 70/80-luvuilla syntyneisiin pysty vähättelemään.
Luoteisamerikkalaisessa Aberdeenin pikkukaupungissa syntynsä saaneen Nirvanan perustivat vokalisti/kitaristi Kurt Cobain ja basisti Chris Novoselic 80-luvun puolivälissä. Eri nimien alla pyörinyt bändi vakiintui vähitellen Nirvanaksi ja alkoi saamaan jalansijaa sikäläisessä skenessä. Porukan muutto alueen ainoaan suurkaupunkiin, Seattleen, oli seuraava merkittävä askel. Kaupungissa toiminut pienlevymerkki Sub Pop kiinnitti huomionsa raivoisista live-akteistaan tunnettuun ryhmään, ja sainasi sen lähes samantien. Legenda alkoi muotoutua.
Debyyttilevy Bleach (1989) ei kovista odotuksista huolimatta menestynyt kovinkaan hyvin. Rosoisella nollabudjetilla tehty pitkäsoitto oli liian vaikeasti pureksittavaa kamaa keskivertoamerikkalaisille, eikä tilannetta auttanut yhtyeen rumpalien ja kakkoskitaristin alituiset vaihtelut. Palaset saatiin vihdoin kohdalleen kun yhtyeeseen liittyi kovalyöntinen Dave Grohl, joka aiemmin oli soittanut mm. Scream-nimisessä hevipumpussa. Samaan aikaan Nirvana seurasi Sonic Youthin jalanjälkiä ja teki sopimuksen Geffen Records-konsernin kanssa. Nevermindin nauhoitukset aloitettiin keväällä 1990.
Tuottajaksi bändi kelpuutti Butch Vigin, joka oli työstänyt mm. Urge Overkillia ja tunnettiin tinkimättömänä perfektionistina. (Sittemminhän tämä perfektionisti kasasi Garbage-yhtyeen ja ponkaisi itsekin rokkistaraksi). Lisäksi apuna oli monissa liemissä keitetty Andy Wallace, joten yhdessä Cobainin kanssa tämä kolmikko muodosti eräänlaisen vaihtoehtorokin ”all-star”-ketjun. Tulos olikin sen mukaista.
Nevermind on ehdottomasti Nirvanan helpoimmin lähestyttävä levy. Pahimmat särmät ovat hiottu pois, ja tietynlainen kaavamaisuus on havaittavissa. Silti ja ehkä juuri siksi, se toimii niin pomminvarmasti. Mielestäni In Utero on ja pysyy Nirvanan uran kohokohtana, mutta Nevermind teki pioneerityön.
Smells Like Teen Sprit on biisi, jonka kuulin ensi kerran juuri toimintansa aloittaneesta Radiomafiasta syksyllä –91. Angstisena yhdeksäsluokkalaisena biisi sai höristämään korvia ja ihmettelemään että mistähän on kyse (=tuolloinen radiotarjonta oli pitkälle bonjovi/bryan adams/toto-tyyppistä tuubaa). Ja ei muuta kun levy, tai itseasiassa kasetti (muistatteko?), hankintaan. Kuuntelin kyseistä kasettia jos nyt yötäpäivää, niin ainakin niin paljon, että aikanaan nauha venyi ja paukkui kuuntelukelvottomaksi. Sen jälkeen hankin Nevermindin cd-versiona, joka onkin hyvin kestänyt tähän päivään asti ja todennäköisesti vielä pitkään. Aika harvoin levyä tulee meinaan nykypäivänä kuunneltua, mutta eipä tarvikaan. Biisit kun ovat talletettuna jonnekin syvimmän aivolohkon perukoille ja mikäs ne sieltä poistaisi.
Ai niin, mitenkäs Nirvanan pojat voivat tänäpäivänä? Kaikki tietänevät Cobainin kohtalon, Grohl vaihtoi kannut skebaan Foo Fightersissa ja Novoselic vaihtoi etunimensä Kristiksi. (Kannattaa muuten tsekata miehen skitsofreeninen Sweet 75-levy, niitä kun pyörii alennuslaareissa suht´ reippaasti.) Kaksikko on nyt taas ajankohtainen, vääntäväthän he lakituvassa kättä Mrs. Cobainin kanssa Nirvana-levyjen julkaisuoikeuksista. Toivotan äijille vilpittömästi onnea, sillä en oikein jaksa uskoa Courtney Loven taiteelliseen lahjomattomuuteen raha-asioissa.
Teksti: Jari Jokirinne
