30.07.2005
Englantilainen Frankie Goes to Hollywood on yksi niistä yhtyeistä, jonka olemassaoloa levyhyllyssäni joudun perustelemaan tasaisin väliajoin. Myönnettäköön että Frankie Goes to Hollywood eroaa toki hyllynaapureistaan melkoisesti, onhan sen oikealla puolella Front 242 (belgialaista industrial helvettiä) ja vasemmalla puolella Forefather (englantilaista pakanametallia). Kyseessä on kuitenkin hyvin vanha rakkaus jota en millään tavoin häpeä – ainakaan enää nykyään. Mikä tärkeintä, jaksan yhä kuunnella levyn parhaita kappaleita ilman että joutuisin kokemaan minkäänlaista myötähäpeää esiintyjien puolesta. Samaa ei voi sanoa ihan jokaisesta yhtyeestä jota kuuntelin 80-luvun alkupuolella...
Mutta mennäänpä takaisin alkuun, eli vuoteen 1982.
Liverpoolilainen Frankie Goes to Hollywood oli alkujaan syntynyt pelkkänä treeniyhtyeenä, mutta keväällä 1982 asiat lähtivät nopeasti etenemään. Kun basisti Mark O´Toole tapasi jo useassa yhtyeessä laulaneen Holly Johnsonin FGTH aloitti ”toisen elämänsä”, josta oli tuleva ensimmäistä monin verroin mittavampi sekä suurempi. Joulukuuhun mennessä kokoonpano vakiintui muutaman vaihdoksen myötä, kun Brian Nash, Peter Gill ja Paul Rutherford täydensivät ryhmän viisihenkiseksi. Seuraavana talvena tuottaja Trevor Horn näki sattuman kautta yhtyeen tulevan Relax hitin ensimmäisen videoversion, ja toukokuussa FGTH saikin jo kunnian olla Hornin perustaman uuden ZTT levy-yhtiön ensimmäinen kiinnitetty nimi. Tästä alkoi viiden vuoden mittainen kultakausi joka päättyi vasta keväällä 1987 kun yhtye alkoi hitaasti hajoamaan.
Suosion aatto
Frankie Goes to Hollywoodin musiikkia on vaikea kuvata, ilman että ottaa huomioon sen syntyajan. Yhtye yhdisti 80-luvun alun dancen ja kevyen rockin, luoden jotain joka näytti kelpaavan kummallekin yleisölle. Loppusyksystä 1983 julkaistu ensisingle Relax vavahdutti ”rohkealla” sanoituksellaan, mutta kohosi sangen hitaasti listoilla. Saavutettuaan kaksi kuukautta myöhemmin sijan 6. biisille langetettiin kattava soittokielto BBC:n toimesta, mutta kuten yleensä niin nytkin vaikutus oli päinvastainen ja Relax loikkasi suoraan listojen kärkeen.
Keväällä 1984 julkaistu selkeästi rockimpi kakkossingle Two Tribes ruoti puolestaan Ronald Reaganin ja Neuvostoliiton silloisen johtajan Tchernenkon johtamaa kylmää sotaa, rinnastaen supervallat kahdeksi heimoksi. Kappaleen videossa asiat esitettiin vielä suoremmin kun Reagan ja Tchernenko käyvät veriseen tappeluun areenalla, muun maailman seuratessa – ja lopulta liittyessä mittelöön. Two Tribes ponnahti niinikään listojen kärkeen ympäri maailmaa. Tämä kappale musiikkivideonsa kera oli se tärkein sytytin myös omalle FGTH fanitukselleni.
Voimakas seksuaalisuus ja iskevä poliittisuus leimasivat jatkuvasti FGTH:n musiikkia ja julkista esiintymistä. Tuolloin yli 20 vuotta sitten nämä aiheet olivat vielä nykysitä suurempia tabuja, ja kun sekä Johnson että Rutherford olivat vielä julkisesti homoja riitti bändin ympärillä myös loanheittäjiä. Yhdessä entisen musiikkijournalisti Paul Morleyn kanssa käynnistetyt T-paita kampanjat söivät kuitenkin tältä kritiikiltä nopeasti terän kääntämällä yhtyeen seksuaalisen vapaakatseisuuden sen vahvuudeksi.
Kysymyksiä ja vastauksia
Kahden äärimmäisen menestyneen singlen jälkeen bändi julkaisi viimein lokakuun lopulla debyyttilevynsä Welcome to the Pleasuredome, jota oltiin valmisteltu koko kevään ja kesän ajan. Kiekkoa oli yksistään Iso-Britanniassa myyty ennakkoon jo yli miljoona kappaletta, ja myös muualla euroopassa odotukset olivat kohonneet loistavan listamenestyksen vanavedessä. Nämä paineet olivat varmasti tuntuneet myös studiossa, sillä julkaistu kokonaisuus oli lopulta sanalla sanoen epätasainen. Tupla-albumiksi kasvanut Welcome to the Pleasuredome tarjosi kuitenkin vielä pari uutta singlehittiä, joista tunnetumpi lienee jouluksi 1984 julkaistu balladi The Power of Love. Tällä kertaa video keskittyi raamatun joulutarinaan, joten sensoritkin olivat tällä erää tyytyväisiä. Myös levyn massiivinen nimikappale (kokonaiskesto 13:41) valjastettiin niinikään singleksi, ja menestys oli jälleen kerran taattu.
Vahvojen singleraitojen lisäksi levylle päätyivät lainakappaleet Fury, Born To Run, San José sekä War. Näistä etenkin viimeksimainittu oli erittäin onnistunut luenta, ja Warista onkin tarjolla useita toisistaan runsaasti poikkeavia versioita eri singleillä. Muuten kappalemateriaalissa olikin sitten toivomisen varaa, ja näin jälkikäteen onkin helppo todeta, että bändin olisi ehdottomasti pitänyt tiivistää materiaali yhden albumin mittaiseksi. Kaikesta epätasaisuudestaankin huolimatta Welcome to the Pleasuredome on silti ehdottomasti klassikkolevy, jonka asema hyllyssäni on turvattu varmasti tulevinakin aikoina. Frankie Goes to Hollywood ehti lyhyestä urastaan huolimatta kirjoittaa oman lukunsa musiikin alati kasvavaan historiaan, ja bändin vaikutus etenkin omaan aikaansa oli kiistaton.
Entä mitä tämä levy antaa sitten minulle kaikkien näiden vuosien jälkeen?
Tuohon olisi helppoa vastata, että silkkaa nostalgiaa, mutta ollakseni rehellinen – vastaus ei sittenkään ole aivan noin yksinkertainen. Kuunnellessani nyt pienen tauon jälkeen esimerkiksi Two Tribes, War ja Relax kappaleita olen huomannut kuinka ajan hammas on jättänyt ne miltei kokonaan rauhaan, taitavat olla siis todella hyviä kappaleita, noitahan voisi kutsua jo klassikoiksi...
Mika Roth
Kuvat: www.fgth.org.uk
