Ilosaaren sunnuntaina saatiin myös vettä

Ilosaaren sunnuntai alkoi helteisenä, mutta uhkaavat sadepilvet siintivät taivaalla jo iltapäivän aluksi. Teltassa soittanut 22-pistepirkko oli liikkeellä monipuolisella ohjelmalla, joka alkoi harvemmin ekana kuultuna Sad Lake Cityllä. Sympaattinen trio oli kerännyt telttaan jo kello yhdeksi hyvin yleisöä ja telttailman lisäksi myös tunnelma oli hyvin lämminhenkinen. Peräkkäin soitetut Rat King ja Birdy valmistelivat yleisöä Espen kolmen biisin laulu-osioon, joista uuden levyn X-(wo)men vakuutti uutena livefiilistelynä. Kaikkein vakuuttavin meno noin laulupuolelta oli kuitenkin kun kaikki kolme yhdessä lauloivat mikkiin, kuten keikan viimeisiä fiilistelyjä nostaneessa Onion Soupissa. Biisin puolivälissä kolmikko näytti mallia, kuinka biisin katkaisemisella ja tunnelmoimalla vangitaan yleisö. Päätöksenä kuultu Rally Of Love oli jo visuaalisestikin näyttävä sinisine valokeiloineen ja Askon hypätessä vahvistimen päältä. Tuoreimman levyn raidoista myös Sister May vakuutti paikkansa bändin livesetissä. Melkein ehti jo unohtaa, että oltiin vasta päivän alussa. Hieno veto!

Mikä olisikaan parempi tapa avata sunnuntain festivaalipäivä kuin rento dub-henkinen reggae Rentolavalla. Roots Cultivation pisti jälleen parastaan, vaikka koko festivaaliyleisö ei ollutkaan vielä herännyt ja kömpinyt takaisin keikoille. Kymmenen hengen porukassa riitti asennetta ja iloisuutta. Poikkihuilulla, torvilla ja brasilialaisen Lula Ribeiron positiivisella maailmaa syleilevällä laululla ja sanoituksilla saatiin ihmeitä aikaan. Koko bändi tuntui nauttivan esiintymisestä ja olevan tyytyväinen kauniiseen tanssivaan ihmismassaan ja lämpimään fiilikseen.

Päällekkäisyydet vaativat jättämään reggaet puoleen keikkaan, mutta ei kolmoslavankaan meno yhtään heikompi ollut. Petroskoilainen Myllärit veti mielenkiintoista showtaan täydessä hurmiossa olevalle jengille. Karjalassa ja Venäjällä suursuosikin asemassa oleva bändi oli ehdottomasti festivaalin mielenkiintoisimpia näkyjä. Humoristisella otteella kansanlauluja omiksi rock-, folk- ja jazz-henkisiksi versioiksi sovittanut seitsenhenkinen yhtye toi lavalle mitä erikoisempia soittimia. Mukana oli niin viilaa, viikatetta, sahaa, jouhikkoa, hanuria kuin perinteisempiäkin instrumenttejä. Suomenkielisissä spiikeissä oli samaa pilkettä silmäkulmassa kuin sanoituksissakin. Pikkuhiljaa Myllärit näyttää ottavan vankkaa jalansijaa myös suomalaisilla festivaaleilla ja klubeilla.

Myös Fat Beat Soundsystem jäi puolen keikan tsekkaamiseen, mutta siinäkin ajassa ehti saamaan loistavaa nostatusta iltapäivän tunnelmaan. Syvää sykettä, mahtavaa rytmiä ja rentoa menoa tarjottiin tasokkaalla kokoonpanolla, jossa mukana oli niin Giant Robotin kuin Nu Spirit Helsingin tyyppejä. Räppäämässä lavalla nähtiin Tommy Lindgreniä, Palefacea sekä muita hiphop- ja reggaebändien keulakuvia. Aikamoista jamitusta meno tuntui olevan, mutta sopivan yksinkertaisilla huudatuksilla ja hypytyksillä jengi saatiin pähkinöiksi. Yksi jos toinenkin jaksoi bailata pois helteen ja kolmannen festivaalipäivän väsymyksen, kun lavalta niin kehotettiin.

Eipä se saderintama sitten tainnut tullakaan, vaikka muutaman pisaran jo ehti tiputtaa. Näin kävi mielessä vielä neljän aikaan... Rekkalavalla kesän ainoan keikkansa soittanut Maryland viihdytti kotiyleisöään jo tutuksi käyneellä setillä. Finaalina soitettu Runaway on toki hyvä festarirallatus, mutta bändin setti riittää kyllä valloitukseen ihan ominkin eväin. Discohileistä iskelmäiseen osastoon ja menevään lallatteluun, Härkösen Villen johtama viisikko hoitaa homman kotiin. Viisikolla on valtaosasta yrittäjistä poiketen täysin omalaatuinen soundi, jonka varaan voi rakentaa moneen suuntaan eteneviä poukkoiluja ja siihen voi pistää hiukan kaikennäköistä maustetta mukaan. Biiseistä Dance The Night Away ja Human Electronics toimivat ehkä suurimpina hitteinä, mutta kyllä Let The Tiger Loose, Night Rider ja Constellation puolustavat myös paikkaansa. Hyvä musiikki, hieno tunnelma.

Kanadalainen Amon Tobin kasasi musiikkikeskuksensa pienempään telttaan, ja siellä oli kieltämättä kyllä ihan pirusti porukkaa. Miekkosen elektro oli tummaa, industraalista ja aika teknistä. Tuntui että biisejä käynnisteltiin melko pitkään leijaillen ja kaarrellen, ennen kuin rumpubasson kumea tanssijalka pantiin liikkeelle. ja kun se oli saatu liikkeelle, katkaisi Tobin biisejään hiukan yht´äkkiä yllättäen. Itse en ainakaan saanut odottamaani tanssijuhlaa, vaan hämärästi poukkoilevan hikisaunan. Yleisö oli kyllä melko hileenä, ablodeja tarjoiltiin innokkaasti. ehkäpä pitää siirtää ne lopulliset tanssitoiveet rentolavan suuntaan...

Joensuun uusin pop-ihme, Voltas, valtasi Rekkalavan sellaisella innolla, että olisi luullut isommankin keikan olevan kyseessä. Festivaalin alla viisikoksi kasvanut porukka laittoi parastaan kotikaupungin fanien ja uusien ihmettelijöiden iloksi. Monipuolista kitaravetoista rockia muutamilla popimmilla biiseillä kuorrutettuna soittanut Voltas voitti puolelleen ainakin suurilla rock-elkeillään. Miksei sitä voi starailla myös pikkulavallakin?

Vaikka laulaja Kaapo liikkuikin hienoisen ärsytyskynnyksen rajamailla strippauksillaan, rusketusraidoillaan ja iggypop-maisella olemuksellaan, oli musiikissa mielenkiintoa ja monipuolisuutta. Vokalistin äänen toivoisi tosin kantavan hieman paremmin myös rauhallisissa tunnelmoinneissa. Rockimpiin biiseihin ääni sopikin tunkkaisuudellaan hyvin. Myös bändit soittajat, kitaristit Jan ja Tuomas, rumpali Lassi ja uutena miehenä Marylandista bassoon pompannut Jani, laittoivat parastaan. Voltas oli piristävä uusi bändituttavuus ärsyttävyyksineen kaikkineen.

Backyard Babiesin kaltainen keskikaljarokki on oikeasti haukotuttavan tylsää. Kovien bikereitten näköisyyttä tavoittelevat ruottin pojat veivasivat settiään isossa teltassa ja keskikaljan menekistä kertonee jotain se, että paikka oli kohtalaisen täynnä ja innoissaan jo ennen kuin koko päivän varrottu ukkoskuuro iskeytyi täydellä voimallaan Laulurinteeseen. Mitään muuta yllätyksellistä keikka ei tarjonnutkaan ja viihdettä saatiin eniten siitä, kun raivokkaasti maahan iskeytyneet vesimassat alkoivat muodostaa tulvapuroja teltan sisään ja ajoivat nättejä kesäkenkiään varjelleita ihmisiä pieniin kuiviin saarekkeisiin. Ilman vesisadetta en kyllä olisi tähän aikaan viettänyt näinkän kauaa aika nelikon hard rockin armoilla. Tylsää kuin kiveen isketty kirves.

Viiden hengen perusporukalla esiintynyt Kuusumun Profeetta veti tällä kertaa rauhallisen ja tunnelmoivan keikan kolmoslavan teltassa. Mika Rättö istui tuttuun tapaansa koskettimien takana, mutta ei ottanut paatoksellisen vokalistin vastuuta kuin silloin tällöin. Balladeihin ja fiilistelyyn keskittynyt setti sai mukaansa muutaman vauhdikkaamman revittelyn, mutta pääosin oltiin tyytyväisiä taiteellisen hienoon materiaaliin. Hieman epätodellista tunnelmaa koettiin, kun puoli biisiä ennen rankkasadetta musiikkiin otettiin mukaan australialainen alkuperäiskansojen soitin ”sadekeppi”. Samalla kun rankkasade valtasi musiikin, valtasi se koko festivaalialueen. Osaksi ehkä teltan houkuttelevasta kuivuudesta, mutta myös hienosta keikasta johtuen, ablodit olivat huumaavaakin huumaavammat. Kuusumua olisi mielellään kuunnellut vaikka toisenkin tunnin, sateella tai ilman.

Sateen hellitettyä oli luvassa kaksi festivaalin kevyempää pääesiintyjää. Ranskalainen taidepopin sanansaattaja, Phoenix, keräsi kakkoslavan teltan täyteen jengiä. Odotus oli kova ja tunnelma korkealla, kun trendikkäät, mutta sympaattiset, hienostuneet, mutta tarpeeksi rentut kundit astelivat lavalle. Vaikka ulkonäössä ei valittamisen aihetta ollutkaan, oli musiikissa keikan ehdoton hienous. Levyjä huomattavasti rockimmalla asenteella soittanut bändi loihti viettelevää poppia peruskaavojen ulkopuolelta.

Phoenix tarjoili hittejä vanhemmalta United –levyltä sekä vuonna 2004 ilmestyneeltä Alphabeticalilta. Keikalla levyjen jopa turhankin monipuolinen skaala tasoittui hienoksi kokonaisuudeksi, jonka loistava valoshow kruunasi äärimmäisen tunnelmalliseksi kokemukseksi. Vauhdikkaasta rockista luisteltiin sulavasti hempeään chillailuun, angstisesta meuhkaamisesta taiteiltiin hieman elektrompiin soundeihin. Muutamissa biiseissa laulun vauhti olisi voittanut jopa varsinaiset räppääjät.

Jo kolmen vartin jälkeen täydellisyys oli kuitenkin ohi, eivätkä festivaalin kovimmat ja vaativimmat ablodit ja huudot auttaneet. Encoren puuttumisen tuottama pettymys oli ottaa vallan hienolta keikkakokemukselta. Johtuiko sitten bändin diivailuista vai yleisesti vallalla olleista tiukoista aikatauluista, mutta encore tähän väliin olisi ollut vähintääkin kohtuullinen.

The Skatalites on klassikko jos mikä. Jamaikalaisyhtye on varmasti vähintään yhtä tärkeä yhtye ska-musiikille kuin mitä Stooges ja edellisenä iltana soittanut MC5 ovat autotallirokille. Ilosaareen saapuneesta yhdeksiköstä oli alkuperäisjäseninä mukana juontohommat hoitanut alttosaksofonisti Lester Sterling sekä rumpali Lloyd Knibb. Myös moneen kertaan Suomessa käyneen yhtyeen luottovokalisti Doreen Schaffer saatiin lavalla tuttujen Sugar Sugarin ja muiden yhtyeen settiin tiukasti kuuluneiden kappaleiden mukana. Nelihenkinen puhallinsektio yhdistettynä rytmiryhmään, kitaraan ja koskettimiin tarjoili sateen loputtua runsaalle yleisömerelle skata todella letkeissä tunnelmissa, vaikka aurinkoa ei enää saatukaan houkuteltua esiin. Vähän joka toisen biisin alkuun Sterling mumisi tämänkin olevan yksi kuuluisista Studio One –äänityksistä, joten nostalgiaa annosteltiin kyllä hyvin. Instrumentaalitarjontaan kuului tutusti niin James Bond Theme kuin muitakin klassisia elokuvasävellyksiä. Schafferin johdolla tributoitiin Marleytä ja muita reggaeklassikoita kuten Rivers Of Babylonia, joten kyllä kuulijoille tarjoiltiin juuri sitä mitä sopi odottaakin. Sen suurempaa yllätyksellisyyttä tai ihan valtavuuksiin yltäneitä sooloja ei nähty eikä kuultu ja missään nimessä soitto ei ollut mitään tiukkaa ska-nytkettä. Pikemminkin teemana oli laiskan letkeä reggae, joka toki sopi festarien rytmimusiikkihuipennukseksi, mutta mikään säväyttävä kokemus Skatalites vuosimallia 2005 ei ollut.

Monipuolisen ja rennon festivaalin päätti osuvasti Ismo Alanko päälavalla, mutta kotikaupungin maestro jäi tällä kertaa väliin. Raskaammat aktit, kuten suomimetalli, Monster Magnet ja Anthrax jäivät lähinnä ohikulkusilmäilyiksi, mutta eipä meillä niihin juuri mielipiteitä olisi ollutkaan tarjota. Muutenkin päälavan jätti aika kylmäksi. Muilla lavoilla taas päällekkäisyys oli ehkä suurin ongelma. Kokonaisuutena vuoden 2005 Ilosaari oli kuitenkin erittäin onnistunut festivaali. Kuten niin monena edellisenäkin vuonna...

Lisää aiheesta täällä.

Teksti: Nelli Korpi ja Ilkka Valpasvuo, kuvat Valpasvuo ja Markus Pulli