08.07.2005
Yo-talo/Tampere
Päätin kesän kuumien festarivieraiden vastapainona käydä Yo-talolla kuulemassa, millaista matskua kolme kotimaista hivenen tuntemattomampaa orkesteria luovat. Huolimatta perjantai-illasta tuntui kuin vastaavasta olisi ollut kiinnostunut lähinnä bändien lähimmät kaverit ja pari muuten vaan eksynyttä. Eipä silti, että bänditkään olisivat lopulta tarjonneet mitään ylimaallisen hienoa.
Toki kaikille esiintyjillä oli hyviäkin hetkiä. Mutta etenkin kekkerit korkanneella Prinstonilla ne olivat kyllä aika harvassa. Muutaman vuoden soitellut pääkaupunkiseutulaisviisikko soittelee tuollaista 2005-luvun mollimelankolista suomirokkia vahvalla action rock-henkisellä poseerauksella. Nykypäivän Yötä hivenen raipakammalla otteella. Kun pääasiallisesta solistista Judesta tuli vielä ilmeiden ja ulkonäön perusteella hivenen mieleen nykymuodin mukainen Neumann, voisi luulla korttien olevan jaetun. Mutta ehkäpä sitten taas ei. Basisti Juuson viisikielisen basson muheva käsittely oli bändin selkeitä vahvuuksia, kosketinsoittaja Heikin 80-lukuiset soittelut taas ärsyttivät. Eniten ärsytystä aiheutti silti kitaristien Juden ja Peten yhdessä hoitama vokalisointi, josta persoona ja hohdokkuus loisti poissaoloaan. Tiedä sitten onko sitä viime vuosina seurannut liikaakin bändejä, mutta Prinstonin keikkaa tuli seurattua kyllä aika haukottelupohjalta.
Sitten koskettimet pois lavalta ja miesvahvuus neljään. Tampere-Kangasala –väliltä saapuva Sinetti mainostaa kotisivuillaan soittoaan grungepohjaiseksi, mutta ennemmin minä löisin siihen jotain hevin ja progen välillä vaeltelevan raskaan rockin leimaa. Grungea tuntui olevan lähinnä kitaristi-laulaja Zargon äänenkäytössä. Miksi sitä suomea pitää ääntää laulaessa kuin englantia? Parhaat kohdat laulullisesti tulivatkin vastaan niissä kohdin, missä herra päästi ääntään irti karjahteluun asti. Soitannollisesti Sinetin setti viehätti kyllä. Polveilevat kitarakuviot ja menevästi jumittava rytmiryhmä saivat ”heviprogestaan” irti jotain ihan muuta kuin mitä esimerkiksi CMX on tarjoillut. Verrattuna tornioryhmään Sinetin soitto oli rauhallisempaa, vähemmän poukkoilevaa ja voisiko sanoa haaveellisempaa? Vuoden verran toiminut yhtye oli näin ensikuulemalta ihan mukava tuttavuus, joka ajan myötä voi kehittyä ihan kelpo fiilistelybändiksi.
Sitten kielenvaihto ja lavalle viisimiehinen The Scanditones. Kymmenen vuotta sitten punkin parissa Glad Genitals -nimellä aloitellut yhtye tahkoaa tätä nykyä jossain voimapopin ja poseeraavan vauhtirokin välimaastossa. Kymmenen vuoden soittokokemus näkyy, vaikka esimerkiksi Mika Karennon koskettimet ovatkin olleet mukana vasta kolmisen vuotta. Mutta sulavasti homma siis pyöri. Koskettimet eivät paljoa nousseet soundista, kielisoittajilla oli iloinen haara-asento ja yleisöäkin otettiin mukaan taputuksiin ja kertosäkeeseen. Tuomas Lepistön englanti taipui hyvin ja laulussa oli oikein viihdyttävä positiivisen poppi ote. Vaikka Scandit eivät sinällään mikään kaikkein valloittavin bändi sarallaan olekaan, oli esitys selkeästi illan viihdyttävin.
Kokonaisuutena ilta oli kuitenkin tylsä. Viikonloppuillasta huolimatta oli ihan keskiviikko-olo. Ja vähän väkinäinen maku jäi, vaikka bändit hoitivatkin homman kunnialla kotiin. Ehkä ne parhaat bileet ovat sittenkin siellä festivaalialueilla...
Ilkka Valpasvuo
