05.07.2005
Lähes jokainen festareilla ikinä käynyt tietää, kuinka tärkeä tekijä sää on fiiliksen kannalta. Ne jotka eivät sitä tiedä, ovat joko olleet niin täysin sooseissa etteivät muista tai välitä satoiko vai paistoi tai olivat tämän vuoden Ämyrockissa ensi kertaa festareilla. Verrattuna kaatosateiseen juhlavuoteen 2004, oli vuoden 2005 järjestysnumeroltaan 31. Ämyrock auringon juhlaa. Hyvä jos edes varjossa käytiin...
Vanhana Hämeenlinnalaisena ja itsekin Ämyä järkänneenä aloitin festarini tarkastamalla tämänvuotiset kuviot. Entistä isompi kalja-alue, uusia ruokakojuja, mutta muuten aika tutunoloista. Puoli yhden aikaan oli vielä aika rauhallista, paitsi puiston komealla lavalla, jossa muusikot ja henkilökunta jo virittelivät. Jututin puuhahenkilöistä Villeä ja kuulin että ongelmiakin oli: sähköt pätkivät, äänimiehet olivat myöhässä ja talkoopohjaisen tapahtuman järjestäjissäkin tuntui olevan pulaa oma-aloitteisuudessa. Aikataulu huoletti myös ja tällaisen yhdellä lavalla järjestettävän päiväfestivaalin onnistuminen onkin paljon kiinni juuri aikatauluista. Jos yksikin bändi sattuu myöhästymään, menevät aikataulut kertalaakista selälleen. Onneksi näistä ongelmista ei näkynyt juurikaan vinkkejä yleisön suuntaan ja ainakin minun mielestäni homma pysyi hyvin kasassa. Bändivalinnoissa iski jälleen silmään rytmiaktin puute, onneksi Dadao Trion juureva funk pisti tanssijalankin liikkeelle.
Tänä vuonna Ämy keskittyi selkeästi marginaalimman musiikin esiintuomiseen. Ne pahimmat kavereiden möykkäbändit, jotka aktivoituvat kerran vuodessa keikalle, oli lempattu ihan järkevästi pois. Kari Peitsamo oli tietysti läsnä, mutta sympaattinen Peitsari puolustaa paikkaansa Ämyssä jo ihan nostalgialla sekä käsittämättömän upealla viihdytystaidollaan. Yleisöä osataan huomioida ja musiikillisesti keskitytään olennaiseen eli siihen letkeään kitarabluussiin, jonka vain Peitsamo hallitsee. Muuten ohjelma piti sisällään monta nousevaa mielenkiintoista bändiä Kuolleiden Intiaanien maanisesta taiderokista Sister Flon hempeään indiepoppiin. Suurimman suosion keräsi Inkkareiden ohella kovassa kurssissa oleva Disco Ensemble, vaikka yleisöä kyllä riitti koko lauantain ajaksi. Klubien yleisömääristä en tiedä, mutta esiintyjiksi valitut Wojciech ja Risto vahvistavat käsitystäni Ämyn pyrkimyksistä. Hyviä ja omaperäisiä marginaalibändejä, jotka juuri nyt ovat in. Apulannat ja Kotiteollisuudet nyt näkee vähän joka toisella festivaalilla, ellei kolmannellakin.
Aurinkoisesta säästä ja todella mittavasta yleisömäärästä huolimatta järjestyshäiriöt tuntuivat keskittyvän lähinnä siihen tuttuun juodaanko niitä viinoja siellä aidan toisella puolelle? –kehoituksiin. Yksi ambulanssitapaus ainakin koettiin ja kyllähän siellä poliisitkin pyörivät. Verta silti lensi lähinnä lavalla, kun juontajat innostuivat lävistysesitykseen. Vaikka järjestyksenpitäjillä oli taatusti kiireinen päivä, niin ainakin minun silmääni homma pysyi sielläkin hanskoissa. Jäätelöä meni paljon kaupaksi, bändit olivat pääsääntöisesti hyviä, väkeä oli paljon, samoin tuttuja. Aurinko. Paras Ämyrock, missä minä olen ollut.
Ilkka Valpasvuo
