08.06.2005
Metallican uran suurena vedenjakajana voi pitää eittämättä ...And Justice For All -levyä. Juuri ... And Justice For All oli nimittäin se albumi joka lopullisesti räjäytti Metallican maailmanlaajuiseen maineeseen ja glooriaan. Tämän jälkeen paluuta entiseen ei enää ollut, niin hyvässä kuin pahassa.
1987 julkaistu selkeästi välityönkaltainen lainabiiseistä kasattu Garage Days EP oli esitellyt yhtyeen uusimman jäsenen Jason Newstedin. Newsted oli vain hieman aiemmin korvannut vuonna 1986 traagisesti kiertuebussionnettomuudessa kuolleen Cliff Burtonin, jonka vaikutus Metallicaan kuului vielä reilusti kaksi vuotta tapahtuman jälkeen. ...And Justice For All onkin samalla nähtävissä myös päätöksenä Burtonin aikakaudelle. Levyä kuunnellessa tuleekin usein pohtineeksi sitä, millaiseksi bändin kehityskaari olisi saattanut muokkautua mikäli Burton yhä eläisi.
Uusiutuneella kokoonpanolla kasattu ...And Justice For All vei sävellysten jo aiemminkin kunnioitettaviin raameihin yltäneitä mittasuhteita entistä pidemmälle. Esimerkiksi nimibiisi saavutti jo miltei maagisen 10 minuutin rajapyykin, eikä pitkäsoitolta löydy kuin kaksi alle kuusi minuuttista raitaa. Venyneet kappaleiden pituudet eivät syöneet silti biisien jännitteitä tai iskuvoimaa, yllättäen vaikutus olikin lähinnä päinvastainen. Samaa voi sanoa myös itse kokonaisuudesta, vaikka soundillisesti levy onkin selvästi seuraajiaan vaatimattomampi.
Aloituksena soiva Blackened, joka muuten on albumin ainoa raita jolla Newstedin sävellyskynä pääsee esille, on lähestulkoon täydellinen avaus. Kappale on nopea, iskevä sekä tarttuva, ja mukana on riittämiin niin vanhaa kuin jotain aivan uuttakin. Alkulämmityksen jälkeen soiva monumentaalinen nimibiisi kasvaa vuorostaan todelliseksi pääteemaksi. Tarina siitä kuinka oikeus on kaatunut rahan voiman alla oli ajankohtainen jo ilmestyessään, eikä sen sanoma ole ainakaan päässyt heikentymään vuosien saatossa. Kappaleen massiivisuus kasvoi aikaa myöten niin suureksi, että Hetfield ilmoittikin Justice kiertueen päätyttyä että Metallica ei tule soittamaan kyseistä kappaletta livenä koko komeudessaan – enää koskaan!
Kohtaloaan parempi Eye Of Beholder päätyi myös nopeasti pelkäksi palaksi Justice-medleytä, jota bändi soitti seuraavilla kiertueilla. Välibiisiksi päätymistä ei ainakaan helopottanut se, että levyllä seuraavana soi Metallican ehkä suurimmaksi kappaleeksi kautta aikain kasvanut One. Sodan kauhuja yksilön kautta murskaavan synkeästi kuvaava pienoisteos oli myös Metallican ensimmäinen oikea askel musiikkivideoiden maailmassa. Videoon lainattiin paljon materiaalia erittäin sodanvastaisesta elokuvasta nimeltä Johnny Got His Gun. Suorempi thrash-hyökkäys The Shortest Straw on aina jäänyt kirjoissani hieman vaatimattomammaksi vetäisyksi, vaikka kyseessä ihan kelpo sävellys onkin. Sitä jotain mikä sytyttää monet muista raidoista tuleen ei vain tunnu tällä kertaa löytyvän.
Harvester Of Sorrow sitä vastoin on täyttä dynamiittia alusta loppuun saakka, ja kipale onkin kuulunut tasaisesti Metallican livesettiin. Eikä tuo mikään ihme ole, sillä tempoilevan kappaleen junttaava rytmi uppoaa takuuvarmasti yleisöön kuin yleisöön. Aikojen kuluessa hieman unohduksiin jääneet loppupään pienoisteokset The Frayed Ends Of Sanity ja To Live Is To Die ovat kumpikin mainettaan parempia rutistuksia. Ensinmainittu käy malliesimerkistä puhuttaessa hyvin rakennetusta thrash-jyrästä, jälkimmäinen on puolestaan miltei kokonaan instrumentaali. Vasta aivan To Live Is To Dien viime metreillä Burtonin lyhyt runo tulee mukaan kuvaan. Kyseessä on samalla ainoa kohta joka on suoraan kirjattu Burtonin nimiin, vaikka iso osa kappaleista syntyikin edellisellä isommalla kiertueella Burtonin ollessa vielä maisemassa. Viimeisenä kuultava, kovasti uskontoa kritisoiva Dyers Eve on levyn lyhin ja mielestäni samalla turhin vetäisy.
...And Justice For All sekä jalosti että entisestään rikasti Metallican monimutkaista ja teknistä thrash-metallia. Se teki tämän työnsä samalla niin hyvin, että tätä huipennusta seurannut vastareaktiokin oli äärimmäisen voimakas. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Metallica/The Black Album levyllä yhtye otti näet reilusti etäisyyttä koukeroiseen thrash-metalliin, loikaten monta astetta rockimpaan ja yksinkertaisempaan suuntaan. Ratkaisua voi jälkikäteen katsottuna pitää myynnillisesti onnistuneena, mutta taiteellisesti kyseenalaisempana.
Metallican kakkoslevy Ride The Lightning oli aikoinaan se albumi joka esitteli minulle yhtyeen maailman, ja pitkään pidin sitä seurannutta Master Of Puppetsia täysin ylittämättömänä saavutuksena. Aikaa myöten ...And Justice For All on kuitenkin mielestäni kasvanut hitaasti Metallican kirkkaimmaksi saavutukseksi, sillä siihen kiteytyy yhtyeen kehityksen yhden haaran päättyminen. Lopputuloksena on syntynyt puhdas klassikko, jonka mahti ei muuta kuin kasva vuosien vieriessä.
Mika Roth
Kuvat: www.metallicaworld.co.uk
