Tampere-ilmiö

Tänä vuonna perinteinen kesän alkua julistava Tampereen nuorisotoimijoiden järjestämä Tampere-ilmiö ei enää kantanut harteillaan kilpailun luonnetta. Alkuillasta käynnistyneessä tapahtumassa neljä nuorta bändiä sai puoli tuntia aikaa soittaa itsensä fanien sydämiin. Muusikoista, toimittajista ym. alan toimijoista koostunut raati, jossa tänä vuonna istui useampikin Desibeliläinen, kirjoitti omista huomioistaan bändeille kirjallisen palautteen. Eli arvokasta keikkakokemusta kohtuullisen kookkaalle yleisölle, oikeaa palautetta ja rokkifiilistä, mitäpä sitä muuta kaipaisikaan. Kaupallisia bändikilpailuja on muutenkin aika paljon...

Soittamisen aloitti Lielahti/Tesoma –akselilla vuonna 2001 nykyisellä nimellä perustettu Strawels. Melodiseksi heavy metalliksi soitantonsa tyyliin nimeävä nelikko sai viime vuoden Ääni ja vimma –bändikilpailussa muun muassa Alexi Laihon kehumaan yhtyettä ”parhaaksi näkemäkseen nuoreksi metallibändiksi”. Kirjastotalon lavalla bändi näytti, etteivät kehut ole turhaa huulien läyskytystä. Kolmen asianmukaisesti liehulettisen soittajan rivistöä täydensi jostain teknobileistä repäistyn näköinen kosketinsoittaja Niko Uusitalo, jonka kohtalokkaat kuviot täydensivät hyvin Aapo Korhosen tuplabasareilla juossutta rytmiä. Laulaja-kitaristi Matti Virtanen laulaa todella komealla, kantavalla äänellä ja pelonsekaisella kauhulla odottelemani ärinämörinäkin jäi muutamaan valikoituun hetkeen. Homma ei missään vaiheessa kaatunut pelkkään rankkuuden tavoitteluun, vaan myös hiljaisemmille hetkille osattiin antaa tilaa. Meikäläisen korvaan ainoat kehittämiskohdat ovat kitarasoolota ja tietysti lauluääntäkin saisi tiukalla treenillä vieläkin mehukkaampaan sointiin. Hyvää settiä, tyylikästä poseerausta ja vikana soitetussa kappaleessa oli jopa hitin aineksia. Oikein hyvä!

Seuraavaksi esiintyneen Kangasalalais -nuorukaisen myötä meininki vaihtui kuin yöstä päivään. Upeilla taustoilla letkeän rennosti juoksevaa ja tyylikkäästi räpäyteltyä suomihoppia tarjoillut Timo Maineikas esitti settiään toisen mikkimies Juhan(?) ja tyttötanssiryhmä Underground Soul Sistersin kanssa. Toki taustatanssijat toivat täytettä lavalle, mutta aika pian pelkäksi ketkutukseksi pelkistetty poseeraaminen alkoi ärsyttää. Ehkä ensi kerralla sitten jotain yhteistä koreografiaa tms. tähänkin leikkiin? Itse asia, eli räpäyttely keskittyi helppoon ratkaisuun eli ”genrehehkutuksiin”, kuten Suomalaisen Antti asian osuvasti kiteytti. Eli vähemmän ”se kirjoitti tän riimin” –tyylisiä höpötyksiä ja muuta itsetehostusta ja hivenen sisältöä teksteihin. Nostatus ja soundit olivat kohdallaan, ajoittain särähdellyt Tampereen murre miellytti myös korvaa. Miksi kuulostaa joltain muulta kuin on? Biisit olivat todella lyhyitä, ehkäpä yhtye halusi ehtiä käydä paljon biisejä läpi aikansa rajoissa. Michael Jacksonin Billie Jeanistä tehty repäisy käytti alkuperäisen vetoa hiukan liikaakin. Kokonaisuutena hyvä veto 16-vuotiaalta, parin vuoden osaavalla työllä tässä olisi hyvä lisä vaikka ihan kotimaan räpäytyskärkeen asti.

Massiivisesti tiluttelevalla alkuintrolla solistinsa Zacky Nightin lavalle soittanut White Flame soitti melko perinteistä mollissa kulkevaa vauhdikasta rokkia. Selkeän yhtenäisellä rock-ulkoasulla vakuuttanut, vuonna 2002 perustettu nelikko soitti nälkäisesti, mutta materiaali jäi hiukan tasapaksuksi. Zackyn karhea lauluääni alkoi jopa ärsyttämään hetkittäin, olisi ollut kiva kuulla myös hiukan ylärekisteriä. Verrattuna edellisiin esityksiin bändin persoona ei oikein tahtonut erottua. Ihan hyvällä pohjalla, mutta tekemistä on vielä.

Samaa voi sanoa myös arvioitavien bändien osuuden päättäneestä Morte Amoresta. Melankolinen metalli oli homman nimi ja lavalle asteli viisikko, joka ei varmaan koskaan ole kuullutkaan yhtenäisistä keikka-asuista (ne puvuntakit eivät vielä riitä) tai ylipäätään tyylikkyydestä. Viisikko soitteli settinsä kukin omissa oloissaan, ainoastaan melko kamalalta kuulostanut solisti edes yritti luoda kontaktia johonkin suuntaan. Yhteistyötä ja soittamisesta nauttimisen fiilistä olisi kaivannut, kyllähän sen pitää kivaa olla jotta livesoitossa mitään järkeä on. Aika tiukasta rytmiryhmästä, suhteellisen taitavasta kitaroinnista ja laulajan kovasta yrityksestä huolimatta Morte Amoren keikan seuraaminen oli hetkittäin miltei surkuhupaisaa: vireet ja soundit olivat hiukan sinnepäin, ketään ei oikein tahtonut kiinnostaa... homma oli jäistä kuin soittajat olisivat olleet studiossa soittelemassa yksitellen omia osioitaan purkkiin. Bändin nimi on kyllä hieno, mutta aika yllättynyt olen jos tämä bändi jatkaa vielä viiden vuoden päästä. Ainakaan jos meininki ei muutu...

Iltaa jatkoivat vielä Nitrokiss ja Flylow, mutta niiden seuraminen jäi toiseen kertaan. Sen verran voi sanoa, että olihan siellä jonkun verran porukkaa ihan lavan edessäkin jälkimmäisen keikan aikana.

Ilkka Valpasvuo