Dismay

90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla perustettu ja 2000-luvun alussa muotonsa löytänyt Dismay on alkuvuoden hionut valmiiksi toista demoaan Raining Red. Nyt tuo hartaasti työstetty kiekko on viimein valmis, ja orkesteri heitti kuluvan vuoden ensimmäisen keikkansa torstai-iltana Helsingin Hevimestassa. Tai oikeastaan olisi kohtuullisempaa puhua perjantain keikasta, sillä kello näytti lähemmäs yhtä ennen kuin soitanta varsinaisesti alkoi.

Yhtyeen sivuilta ladatut musiikkinäytteet antoivat ennakkoon osviittaa kuusihenkisen orkesterin tyylistä ja voimasta, mutta vasta livenä kolmen kitaran vallitus pääsi oikein kunnolla toteutumaan. Samaisilla sivuillaan tämä Turun suunnalta kotoisin oleva bändi varoo tarkoin mainitsemasta minkään yhtyeen nimeä, puhuttaessa musiikillisista vaikutteista. Itse sanoisin että jäljet johtavat ensisijaisesti länsi-naapurin isoihin ”Göteborg-skenen” yhtyeisiin. Mikä parasta, Dismay kuulosti livenä kuitenkin pääasiassa omalta itseltään eikä keltään muulta – paitsi tietysti parissa soitetussa coverissa...

Huomio kiinnittyi alkuun kitaristi/laulaja Jaakko Suomisen lauluun, joka tuntui häviävän jonnekin muun lanauksen alle. Matalalta ja möristen ääni kurkusta toki ulos tuli, mutta kunnon selkoa siitä ei tahtonut saada. Samoin Antti Rauvolan soittamat koskettimet katosivat monissa kohdin muun kapellin sekaan. Tiedä sitten oliko tuo koskettimien taustalle ”karkoitus” ihan tarkoituksellista, mutta joka tapauksessa kosketinmelodioita olisi voinut kuulla lisääkin. Rytmiryhmä Jani Rämö (basso) ja Henri Sund (rummut) hoitivat hommat hyvin himaan. Basso klonksui joissain kohdin suorastaan Steve Harrismaisesti, ja rumpalin vähäeleinen tyyli toi ryhtiä pakettiin. Persoonallisimmin soivat kuitenkin kitarat, joita löytyi siis kokonaista kolme kappaletta. Suomisen keskittyessä enemmän lauluun jäi sooloiluvastuu suurimmaksi osaksi herrain Tuomas Salenius ja Mikko Rauvola varaan. Vastuun jako sujuikin kitkatta, ja vaikka paikka ei akustisesti ihanteellinen ollutkaan, erottuivat nyanssit ja koukut hyvin. Rauvola näppäili parissa biisissä jonkin verran kitaraansa, ja siinä ne efektit melkein olivatkin. Eli niitä metri kertaa metri kokoisia efekti-lautoja ei tällä erää nähty, vain pari yksinkertaista kytkinviritelmää.

Muutamalla lainabiisillä ryyditetty setti eteni hyvin, ja yleisökin muisti parin kipaleen jälkeen taputtaa kappaleiden välissä. Spiikkejä ei pahemmin harrastettu, eikä viisuja näin ollen juuri esitelty. Juhlaväen seassa oli oletettavasti jonkin verran saman kylän miehiä, sillä interaktiivisuus yleisön kanssa tarkoitti Dismayn tapauksessa sitä, että musikanteille ojenneltiin välillä janojuomaa väen joukosta. Kappalemateriaali oli laadultaan kovin vaihtelevaa, mikä on tietysti ymmärrettävää kun niitä äänitettyjäkään biisejä ei ole vielä turhan montaa. Showpuoli rajoittui Saleniuksen ja Rämön hetkittäin raivokkaaseenkin tukanheilutukseen, muun yhtyeen esiintyessä musiikkiinsa nähden hämmästyttävän jäyhästi. Toisaalta, ei se tukka kyllä yleisönkään puolella heilunut.

Alle kolmivarttinen setti loppui lopulta niin seinään, että sitä ihan yllättyi. Mitään ”ja tää on sit viimeinen biisi” varoitusta ei annettu, vaan soitto vain loppui. Pienen tauon jälkeen artistit suostuivat vielä heittämään yhden encoren, jonka jälkeen ilta oli ihan oikeasti siinä. Pienistä puutteistaan huolimatta Dismay vakuutti allekirjoittaneen kyvyillään. Bändin oma soundi on selkeästi löytymässä, ja joissain biiseissä se onnistui luomaan jo todella taianomaisia hetkiä. Mikäli hieman modernimpi, ruotsalaishenkinen melo-death uppoaa kannattaakin yhtyeen livekunto käydä ehdottomasti katsastamassa.

Teksti ja kuvat: Mika Roth