Stonegard (Nor), Hateframe, Kaihoro

Lauantaina oli kymmenen aikaan illalla yllättävän hiljaista Nosturissa. Noin kolmekymmentä raskaan musiikin ystävää oli tullut hengaamaan ja kuuntelemaan musiikkia. Illan väri oli siis musta ja tuuhea karvoitus pään ympärillä oli hyvin pop. Menomehua ei siis tarvinnut kauaa baaritiskillä jonottaa, mutta vähän kävi sääliksi illan aloittanutta Kaihoroa, sillä bändi olisi ansainnut isomman kuulijakunnan. Sen lisäksi, että Kaihoron stoner-jyräys sopi hyvin Stonegardin lämppäribändille, niin pojat vetivät hyvän keikan. Vuonna 2002 perustetun Kaihoron kitaravallit eivät paljoa häviä esikuvilleen, ainoastaan laulajan kasarivaikutteinen laulutapa särähti välillä korvatulpan takana ikävänlaisesti. Tämä on sinänsä ihan ymmärrettävää, sillä laulaja Markku Pihlaja on tuttu progeilevasta heavy-pumpusta nimeltä Manitou. Niin tai näin, homma toimi. Karvaiset isot miehet jyräsivät jykevillä soundeilla ja biisit kuten Space Taxi toimivat oikein mainiosti. Yleisönkin joukossa tuntui löytyvän jonkin verran innostusta. Samaa ei voinut kuitenkaan sanoa seuraavaksi lauteille rynnineestä Hateframesta.

Hateframe todisti taas sen, että ihan mitä bändiä tahansa ei kannata tyrkätä lämppärin hommiin. Vaikka Nightwishin yleisöä aktivoimaan Hateframe olisi sopinut, niin Nosturin porukalle sankarihevillä maustettu tukanpyöritys ei vain toiminut. V-kitarat vinkuivat, haara-asennossa veivattiin ja yleisöä lähinnä ärsytti. Kai tämä jotain trash-metallia on, mene ja tiedä. Hassuna yksityiskohtana mainittakoon, että siinä missä muut jäsenet näyttivät olevan Teräsbetonista, niin laulaja oli kuin Yö-bändistä repäisty. Ihan pätevästi pojat varmaan veivasivat, mutta maksimissaan kuusi kuuntelijaa lavan tuntumassa oli surullinen näky.

Seuraavaksi lavalla nousi illan pääesiintyjä, jonka jäsenet kaupittelivat paitojaan keskilattialla vain tovi ennen. Ensimmäistä kertaa Suomessa, ensimmäinen levy ulkona ja sekin julkaistu vain Skandinaviassa. Stonegard ei ole mikään maailmanluokan bändi ja yleisöäkään ei tungokseen asti ollut, mutta henki oli hyvä. Tämän norjalaispoppoon hyvä puoli on siinä, että he ottavat ennakkoluulottomasti vaikutteita bändeistä, joista tykkäävät ja näinpä mm. stoneria, grungea, trashiä, doom- ja black- metallia sekoittava räime on mukavan tuoreen kuuloista. Mikä tietysti mukavinta, niin näillä nuorilla kundeilla riittää yritystä, vaikkeivät he nyt aivan riehaantuneetkaan lavalla. Stonegard on keikkaillut reippaasti ennen ensimmäisen levynsä julkaisua ja rutiini näkyi. Ajoittain Danzigiltä kuulostava bändi onnistui jo keikan toisella biisillä, Dog Eat Dogilla blastbeatteineen, repäisemään mukaan, puhumattakaan levyn nimikkobiisin Arrowsin jyrätessä desibeleineen alleen. Vähän Marilyn Mansonilta kuulostava Triggerfinger taas erottui mukavasti muusta tarjonnasta ja levyn päättävä Darkest Hour nyt vaan kuulosti vitun hyvältä. Stonegard oli samalla energinen, sympaattinen ja pirullisen tarttuva, kuten levylläänkin. Sääli vain, että yleisö jäi vähälukuiseksi, sillä ihan tuntematon bändi ei ole. Jopa seurueemme keikan jälkeen baariin kuskannut taksikuskimme tunsi Stonegardin ja harmitteli, kun ei päässyt livenä todistamaan.

Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen