Clamour, Stonedeep ym.

Tehokuunnellessani Clamourin uutta Kurittu levyä satuin huomaamaan saatteesta, että orkesterihan on tulossa keikalle Helsinkiin, tarkemmin sanottuna Stella Star Clubille. Kyseisen yhtyeen lisäksi Stellan perjantai-illan ohjelmassa oli vieläpä kolme muuta bändiä, joten ajanvietto-ongelmat olivat kerralla ohitse. Siispä sinne ja hyvissä ajoin, sillä neljän bändin ilta tarkoittaa sitä, että paikalla on hyvä olla ajoissa jotta ehtii kaiken näkemäänkin.

Kolme omakustannetta viimeisen kahden vuoden aikana julkaissut Kokemäkeläinen Sonic Supersounds pisti vähän aikaa sitten pihalle uuden Heal Me ep:n. Englanninkielistä rockia tiukan perinnetietoisesti veivaava kvartetti sai avata illan hieman kymmenen jälkeen. Vaikka väkeä oli tässä vaiheessa paikalla vielä kovin vaatimattomasti, pisti rock’n’rollin pyhästä virrasta voimansa ammentava nelikko päälle kunnon shown.

Soundit olivat heti alusta asti kohdallaan, ja erityisesti kitarapuolen soitanto hiveli korvia. Kitaristikaksikosta Arto onnistui houkuttelemaan soittimestaan tunteita ulos erinomaisesti. Toinen kitaristi Ron toi puolestaan lisää syvyyttä ja fiilistä pakettiin hyvillä stemmalauluilla. Laulaja/basisti Karlos (kyllä, Karlos ihan K:lla) oli selvästi yhtyeen rock’n’roll junan voimantäyteinen veturi jolta ei veto loppunut. Keikan loppupuolella vokalisti lähti vieläpä rohkeasti huudattamaan väkeä, jota oli siis lavan lähettyvillä noin 20 henkeä! Rohkeutta ja itseluottamusta tältä yhtyeeltä ei ainakaan puutu ja sillähän päästään jo pitkälle, sillä jos itse ei usko asiaansa ei siihen pian usko kukaan muukaan.

Näin suorasti 60-luvulta vaikutteensa ottava kitararock ei ole ihan sitä ominta alaani, mutta soitetuista kappaleista muutama jäi kyllä mieleen. Hitaampi ja helkkyvämpi Reflections, nimestään huolimatta iloisesti eteenpäin puskeva Heartbreaker Girl hyvine woo-ho stemmoineen, sekä astetta ronskimmalla otteella vedetty Self-destruction Race nousivat jokainen sarallaan esille. Coveriosastoa oli tarjolla ainakin parin biisin verran. Näistä lainoista vähintään miljoonan eri bändin soittama Rolling Stones helmi Gimme Shelter oli yllättäen loppupeleissä kovin. Setti suljettiin ilman sen kummallisempia seremonioita ja roudaus saattoi näin alkaa.

Turkulainen reipasta modernia power-rockia soittava Stonedeep on perustettu vuonna 2003. Yhtyeen nuoresta iästä huolimatta sen soittajat ovat monissa liemissä keitettyjä konkareita, ja osa on uransa aikana soittanut erittäinkin menestyksekkäissä yhtyeissä. Mutta ei nyt tiputella nimiä menneisyydestä, vaan keskitytään nykyisyyteen.

Stonedeep aloitti settinsä lähes pimeällä lavalla, eikä valoja paljoakaan lisätty keikan edistyessä – savua kyllä saatiin. Huomio kiinnittyi heti perinteisestä rock-yhtyeestä poikkeavaan kokoonpanoon. ”Normaalia” laulu – kitara – basso – rummut nelikulmiota oltiin kasvatettu DJ:n tontilla. Alkuun levynpyörittäjää ei tosin kuulunut sitten niin tippaakaan, ja asia korjaantuikin vasta kun tästä käytiin huomauttamassa äänimiestä – ihan itse soittavan artistin toimesta.

Stonedeepin erittäin raskaan rockin äänimaisemaa hallitsi Tommi Loimovuoren hienosti ja voimakkaasti soiva vahva ääni, jota kitaristi Juha Sundqvist väritti vivahteikkaalla soitollaan. DJ Anargismon levarinpyörittelyt toimivat näiden elementtien kanssa hämmästyttävän hyvin. Vaikka idea saattaa kuulostaa puristisimpien rockpoliisien korvaan vieraalta DJ istui kokonpanoon niin hyvin, ettei Stonedeep olisi Stonedeep ilman tuota tonttia. Soiton raskaus lähenteli hetkittäin jo grungen ja heavyn rajoja, vaikka rock-pohjalta bändi selvästi olikin liikkeellä. Rytmipuolella basisti Amos ja rumpali Tane hoitivat myös hommansa himaan, vaikka ensinmainittu olikin tainnut ottaa vähän liikaa nuottiöljyä ennen keikkaa/keikan aikana ja rumpalikin hakkasi patteriaan aivan tolkuttoman kovaa. Törmäsipä basisti kertaalleen vahvariinsakin, mutta ei sentään kaatunut siitä taaksepäin – se olisi voinut olla jo vähän liian Spinal Tappia...

Biiseistä etenkin Yhdysvaltain presidentille ja hänen arveluttaville aikeilleen omistettu Freedom Fries, hyvänkuuloinen Fields sekä mielenkiintoisesti sisään spiikattu Jamaican Sun jäivät mieleen. Kappalemateriaalin epätasaisuus oli kuitenkin silmiinpistävän voimakasta. Kun yhtye vielä soitti rahdun liian lujaa ei se tällä erää vielä täysin vakuuttanut, mutta lähellä tässä jo ollaan. Pistetään siis nimi mieleen ja jäädään odottelemaan mitä tuleman pitää.



No niin, ja sitten tippaakaan illan muita yhtyeitä väheksymättä itse pääasiaan – eli Clamourin keikkaan. Suomenkielistä raskasta rockia pienellä heavy-aspektilla ja punk-asenteella soittava kombo oli siis käynyt tutuksi jo levyltä käsin, mutta livenä en ollut yhtyettä koskaan aiemmin nähnyt. Kevään aikana uuden rumpalin ansiosta nelijäseniseksi kasvanut yhtye oli näin keikkaversiona vain jatkanut kasvuaan. Nyt mukaan oli ilmestynyt toinenkin miehen köriläs, kun kiertuekitaristi Piiras (liekö ihan kastenimi...) kasvatti kokoonpanon jo viisihenkiseksi. Jokin kitaraherran habituksessa oli muuten erittäin Jarkko Martikaismaista, mikä ei siis tietenkään ole lainkaan huono asia.

Clamour potkaisi settinsä käyntiin kunnon äänivallilla ja ei aikaakaan kun lavan edusta alkoi käydä ahtaaksi. Vaikka väki eteen työntyikin, heilui tukka lähinnä estradin puolella kun vokalisti Elina, basisti Tuula ja kitaristi Kati pistivät biisien runttauskohdissa niskanikamansa koville. Elina yritti parissa spiikissä innostaa juhlaväkeä mukaan hiuslinkoukseen, mutta menestys oli laimeaa.

Setti rakentui luonnollisesti pitkälti uuden levyn materiaalin varaan. Reippaaksi runttaukseksi yltyvä ja kertsissä pankit räjäyttävä Sillalla, temmoltaan hieman rauhallisempi Nauran sekä yhtä suurta koukkua oleva Haparoin upposivat jokainen vuorollaan hyvin ja syvään. Virallisen setin viimeiseksi biisiksi oltiin jätetty Katsoit mua, joka sopivasti päättyykin vielä sanaan ”näkemiin”. Tämän jälkeen Clamour vetäytyi lauteilta, mutta vain hetkeksi kiitos möykkäävän juhlaväen. Bonuksena tarjottiin coveriversio eräästä 70-luvun kammotuksesta jonka nimi taisi olla Sonny (?) tai jotain sinne päin.

Levyyn verrattuna soundit olivat selvästi kovemmat, rosoisemmat ja sanalla sanoen hevimmät. Eniten keikassa jäi risomaan Tuulan ja Katin stemmalaulujen vaimea kuuluminen. Alkukeikasta stemmoja ei kuulunut juuri lainkaan, ja loppukeikastakin lähinnä Tuulan stemmoja saattoi kuulla. Tämä taisi tosin johtua siitä, että neito lauloi tuossa vaiheessa jo niin lujaa, ettei siinä mitään mikofoneja enää välissä tarvittu. Hyvässä huomio kiinnittyi hyvän soittotaidon ja yhteissoiton lisäksi Elinan lauluun, josta löytyy niin voimaa, luonnetta, eri vivahteita kuin potkuakin, upea ääni kerta kaikkiaan. Kyseessä oli siis ensimmäinen kerta kun näin bändin livenä, mutta ei varmasti viimeinen.

Helsinki osaa pahimmillaan olla hyytävän kylmä kaupunki tuntemattomammille pikkuyhtyeille, ja uuden omakustanne kiekon äskettäin työstänyt Porilainen Pseudo Calm sai kokea tämän erityisen karmivalla tavalla. Trio Kimmo Sahila (basso ja laulu), Mikko Sahila (kitara ja laulu), A-Key (rummut) saikin illan viimeisenä orkesterina soittaa käytännössä autiolle salille. Yhtye osoitti kuitenkin ensiluokkaista työmoraalia ja veti harvoille paikalla olijoille erittäin laadukkaan setin. Kun kaksi aikaisempaa yhtyettä oli kärsinyt äänipuolen ongelmista, toimi joka ainoa osa-alue tällä erää moitteettomasti. Basso soi täyteläisen vahvana, kitara sopivan terävänä ja rummutkin olivat kohdallaan, pisteenä iin päälle jopa laulu kuului tasaisesti kahdesta mikistä.

Hyvien biisien lisäksi tarjolla oli kunnon showta joka huipentui viimeisen biisin päätteeksi siihen kun kitaristi ja basisti tulivat lavan eteen ja käyttivät soittimiaan meloina soutaen kuvitteellisella purrellaan setin loppuun. Lisäksi lauteilla saatiin nähdä aikaisemmin selkä selkää vasten soittoa, haarojen välistä soittoa sekä vähän muutakin kikkailua. Kyseessä oli siis hyvä rock’n’roll show yhtäkaikki. Musiikillisesti yhtye liikkui erittäin perinteisillä riffivetoisen raskaamman melodisen rockin linjoilla. Laulajan ääni oli sopivan käheä englanninkielisen rockin tarpeisiin ja artikulointikin sujui moitteetta. Myös soittotaitoa löytyi joka tontilta riittämiin, eikä valittamisen aihetta näin ollen löytynyt miltään puolelta.

Kun Pseudo Calm meloi lauteilta pois, oli illan bändikattaus katsastettu. Saldo jäikin jälleen erittäin positiiviseksi kiitos monipuolisen tarjonnan. Tuoppi tiskiltä, hetki keikkain puintia pöydässä ja sitten vaan Helsingin kylmään yöhön kotia kohti.

Teksti ja kuvat: Mika Roth