Tuomari Nurmio ja Alamaailman Vasarat

Vinoa svengiä, slaavilaista hiiviskelyä ja liian vahvoista polttonesteistä johtuen välitahdissa puksuttavan höyryveturin jytinää ja ulvontaa... Ei, Klubin perjantaita ei ollut vallannut Itä-Eurooppalaisen mustavalkoelokuvan katselmus, vaan maestro Nurmio seitsenhenkisen, luottorumpali Tohtori Hillilästä ja Alamaailman Vasarat – yhtyeestä muodostetun taustaköörin kanssa. Koskettimien lisäksi Hillilän vahvistama Vasarat koostui tuplarummuista, tuplaselloista ja tuplapuhaltimista. Yhtyeen omalla nimellä melko hevahtavakin ulosanti taipuu yhteissoitossa juuri sopivissa määrin vaanivaan tunnelmointiin, itämaiseen psykedeliaan, menevään rockiin ja taipuisaan jatsailuun. Perjantai-iltana Klubin täysi keski-iältään kohtuullisen kypsää kansaa pääsi humaltumaan yhtyeen parhaiden palojen tahdissa.

Alkkarit, kuten Nurmio Soundin (3/2005) haastiksessa yhtyettä kutsui, löi hynttyitä Dumarin kanssa yhteen jo pari vuotta takaperin Helsingin Juhlaviikkojen esitykseen. Koska homma toimi niin sulavasti, päätettiin yhteistyötä jatkaa ja yhtyettä nähtiin muun muassa vuoden 2004 Provinssirockissa, jossa itse ihastuin sello-vaskipuhallin –shamanismiin. 9. helmikuuta maailma näki ensimmäisen levytetyn Tuomari Nurmio ja Alamaailman Vasarat –levyn, joka Kinaporin kalifaatti -nimensä mukaisesti yhdistelee helsinkiläistä kaupunkiromantiikkaa itämaiseen mystiikkaan. Keikan runko muodostuikin mainion levyn monipuolisesta materiaalista, jota tuettiin Dumari-klassikoilla.

Vasta reilusti puolenyön jälkeen alkanut sessio korosti Nurmion ja vaskipuhaltajien Jarno Sarkulan ja Erno Haukkala asemaa soitossa keskilavan sijoittelulla. Rumpalit Hillilä ja Teemu Hänninen piiloutuivat katseilta soittajien taakse, sellistit Tuukka Helminen ja Marko Manninen sahasivat pelejään sivulauteilla. Miikka Huttusen kattava kosketinkomentokeskus tuki hommaa toisella sivulla. Aika täyteen Klubin peräkulmassa sijaitseva, pyöreäreunainen lava saatiin, mutta olihan siellä heilumassakin kahdeksan soittoniekkaa.

Nurmion nuhjuinen villin lännen rauhantuomarin rooliin kuuluivat jälleen tutut knallin laskemiset mikkistandiin, kepillä poseeraaminen ja lautasen mäiskiminen. Vaikka keikka ei ihan maanisinta kliimaksiaan saavuttanutkaan, oli yleisö hyvin liikkeellä ja pikkuhiljaa svengi vei mukanaan. Biiseistä radiosoittoakin saanut Kolmannen linjan Mona Lisa nojaa perinteisimpään Nurmioon, jossa karhean tiputteleva laulutulkinta jää päällimäisenä mieleen. Eräs keikan huippukohdista oli raivokas kebab-juna Kuvernöörin tytär, mutta sanansa oli myös ajankohtaisella Paavi Roskapankissa -biisin pohtivalla otteella. Suurin varsinaisen keikan yleisön hyppyyttäjä oli kuitenkin Tonnin Stiflat -klassikko. Hitti on aina hitti ja tuore ote soitannossa kuorruttaa kakkua lisää.



Sarkulan jäykkä ripaska ja Haukkalan miltei soittimet mennessään pyyhkäisevä raivokkuus tukivat hyvin keikan paahtavaa henkeä, vastavuoroisesti Nurmion rauhalliset kumartumiset yleisön ylle vangitsivat huomion. Vaikka Kinaporin Kalifaatti onkin livesoiton ja arvioiden perusteella todella viihdyttävä albumi, oli yleisön reaktio encoren alkuun ladattuun Lasten mehuhetkeen jopa yllättävän raju; vasta tässä vaiheessa osa yleisöstä tuntui innostuvan tosissaan. Parin kappaleen jälkeen orkesteri vetäytyi lavalta, eikä enää palannut yleisön kiivaasta Hudahuda-kuorohuudatuksesta huolimatta. Hikinen keikka, mutta itse toivoisin jopa vieläkin raskaampia ja maanisempia live-ratkaisuja. Kun lavalla seisoo Nurmion kaltainen shamaani, voisi soitannossa mennä vielä hiukan syvemmällekin. Toisaalta ymmärtäähän sen, että kansa haluaa kuulla myös sen jo tuntemansa Nurmion, millainen se sitten itse kullekin on. Kaikkia ei aina voi palvella...

Ilkka Valpasvuo