16.03.2005
Electric Light Orchestra, eli tuttavallisemmin ELO, on koko pitkän uransa kärsinyt selittämättömästä arvostuksen puutteesta. Vielä tänäkin päivänä bändin vanhoja vinyyleitä saattaa bongata kirpputorien euron laatikoista, mikä ei tietenkään vähennä itse levyn arvoa, vaan osoittaa ainoastaan sen, että useiden ihmisten kollektiivinen musiikkihistorian muisti on pirun lyhyt ja kapea-alainen.
ELO oli alkujaan kahden äärimäisen lahjakkaan visionäärin, Jeff Lynnen ja Roy Woodin temmellyskenttä. Bändin alkuunpanijana voitaneen pitää Woodia, joka vuonna 1970 otti yhteyttä The Idle Racessa soittaneeseen Lynneen, ja ilmoitti haluavansa perustaa projektin, joka onnistuisi naittamaan sähkökitaravetoisen rockin klassisesta musiikista tuttuihin orkestraatioihin. Wood halusi myös erkaannuttaa luotsaamansa The Moven kauemman listapopista, ja sitä varten ELO oli toimiva väliaskel – bändit toimivat muutaman vuoden ajan päällekkäin, mutta jo pian oli selvää että ELOsta oli tulossa Woodille prioriteetti.
Mutta vain hetkeksi. Toista ELO-levyä nauhoittaessa eksentrisen Woodin ja konkreettisen Lynnen pasmat sekoittuivat siinä määrin, että ensiksi mainittu pakkasi kamppeensa ja painui perustamaan The Wizzard-ryhmää. Woodin levylle jo soittamat osuudet Lynnen kylmästi deletoi - ja soitti itse uudestaan. Tässä vaiheessa Electric Light Orchestra muuttui käytännössä yhden miehen bändiksi, jonka miehistö Lynnen takana saattoi vaihdella rajustikin. Ei siis ole liioiteltua sanoa, että sisäiset skismat antavat ELO 2-levylle oman leimansa. Silti kyseessä on harvinaisen onnistunut pitkäsoitto – Lynnen melodiantaju oli jo tuolloin täysin verrattavissa The Beatlesiin ja mahtipontisuudessa ELO:n meininki veti hyvinkin vertoja isoimmille (vai pitäisikö sanoa pahimmille?) proge-jättiläisille. Vaikka varsin usein myös ELO tuohon nippuun lasketaan, on sen vertaaminen Yesin ja Emerson, Lake & Palmerin kaltaisiin nimiin sama kuin The Curen kutsuminen goottibändiksi.
ELO 2 kuulostaa hieman rikkinäiseltä levyltä. Yhdentoista minuutin Kuiama-eepoksen rinnalla vanha Chuck Berry-standardi Roll Over Beethoven antaa hyvän kuvan miten moneen suuntaan venyvästä pitkäsoitosta on kyse. ELOssa ei nimittäin ikinä ole ollut kyse genreistä tai tyyleistä, vaan Jeff Lynnen ideana on ollut ottaa idea sieltä ja idea täältä, ja sekoittaa niistä aivan omanlaisensa mikstuura. Tämä on osoittain varmasti vaikuttanut siihen, että ihmisten on ollut välillä vaikea saada Lynnen järjenjuoksuista kiinni.
Kuten useimpien ikätovereidensa, ELOn parhaat vuodet sijoittuvat 1970-luvun puoleenväliin. Sen jälkeenkin, aina näihin päiviin saakka, bändi on julkaissut materiaalia, mutta ymmärrettävästi niiden vertaaminen yhtyeen kunniaan päiviin on mahdotonta.
P.S. Vaikka ELO 2 onkin hieno levy, täytyy definitiiviseksi (tai ainakin vasta-alkajille suositeltavaksi) levyksi nostaa It’s Livin’ Thing-hitin sisältävä A New World Record (1976), joka ehkä kaikkein selkeimmin tiivistää sen mistä ELOssa on kyse.
JARI JOKIRINNE
