Kentala ja Wee People: funkia ja filosofiaa

Kaustisilta kotoisin oleva Harri Kentala, 27, tuli televisiota katsoville ja Eurovision laulukilpailuista kiinnostuneille ihmisille (n. 600 000 kpl) tutuksi helmikuun 2005 lopulla. Kilpailukappale Deck of Cards sijoittui toiseksi, mutta tuntemattoman artistin menestys oli monelle varmasti yllätys. Jotain juorulehti-glorian yläpuolella olevaa magiikkaa tässä princemäisessä hemmossa on oltava. Taitaapi olla peräti karismasta kyse.
Vaan mikä on miehiään hän, jonka olkapäille on jo suht perusteetta koetettu asetella uuden Sirkesalon viittaa?

Viisut ovat takana, rauta kuumaa, edessä markkinointia ja tykötekemistä levy-yhtiöiden suuntaan. Kentala koettaa nyt saada trionsa (livenä kvartetti) Wee Peoplen kanssa niin sanotusti jalkaa oven väliin. Joutessaan hän toimii myös covereita soittavan Sourcen solistina. Freelanceroinnille ja taustamusisoinnille ei enää ole aikaa, puhumattakaan sitten kaikesta musiikkiin liittymättömästä:
-Lapio jää pystyyn pihalle ja hanskat tippuu kädestä, kun pitää ruveta soittamaan. Mutta se on pakko. Peter Lerche sanoi, että ”Jos päätät tehdä jotain, päätät olla tekemättä jotain”.

Bändi on äänitellyt ja miksaillut piisejä kotioloissa ja Iiruustage-studiolla Pohjanmaalla jo parin vuoden ajan, periaatteella ”Kentala hioo niin kauan kunnes joku sanoo, että ’riittää’”. Piisimateriaalin ydin, yleensä sanat + riffit, on useimmiten Kentalalta, mutta suuri osa kappaleentekoprosessista tapahtuu yhteistuumin Mr.Smoothin ja Mr.Randomizerin kanssa (Kentala itse on Mr.Practical).

Suht retrohakuista, mahd. hikistä meininkiä on tämä, etten sanoisi. Saamassani näytelevyssä oli kymmenen toinen toistaan valmiimman kuuloista kappaletta, eikä mukana ollut ainuttakaan tylsää ViuluKoneFunk –slowaria, johon moni hyviäkin hetkiä sisältävä funk-levyte sortuu.
- Ei niitä voi tanssia, kuittaa Kentala tuohon.
WP menee eikä meinaa, eikä lokeroidu: saattaapa heidän keikaltaan löytyä tanssilattialla ihan oikeita breikkaajiakin. Bändin soundissa kilajavat kaikki mahdolliset postmodernit 1900-luvun vuosikymmenet.
Kartoitetaanpa tähän väliin esikuvat, jotka eivät ole pelkästään funkin puolelta. Kentalan sydäntä lähellä ovat mm. Fun Loving Criminals, Stereo MCs, James Brown, Bobby Womack, Doors...
- Aika monen kohdalla me digataan enemmän sitä asennetta, täsmentää Kentala viimeksimainittuun viitaten: pyritään löytämään se fiilis, jolla joku on tehnyt asioita.
- Me kuunnellaan tietysti vanhaa funkia paljon, mitään tiettyä artistia ei nosteta esiin, se on enemmän semmoista ”rare grooves” –osastoa. Basisti kuuntelee progea ihan hirveästi, Rushia ja King Crimsonia... se on itse asiassa koko bändinkin suosikki. Rumpali kuuntelee kaikennäköistä poppia, totta kai me ollaan sitten aikanamme kuunneltu Kravitzit ja Peppersit.

Ns. ”Suomi-funkia” tästä on hankala saada, koska kielenä on englanti. Vaan onko Wee Peoplen tykitys ylipäätään funk? Onko koko poppoo edes määriteltävissä?
- Ohjelmatoimisto keksi ihan kummallisen käsitteen nimeltä ”Hip groove”, jota ne käytti. Kai se oli heidän synteesinsä hip hopista ja groovesta, pohtii Kentala.
Haastattelun aikana hän itse käyttää usein musiikistaan puhuttaessa yläkäsitettä ”groove”. Mutta mitä sitten on se ”funk”, johon Wee Peoplekin pyrkii?
- Funk on sellaisen musiikin tiede, jossa käytetään rumpusettiä, kitaraa, bassoa ja mahdollisesti torvisektiota. Siinä kaikki soittimet ovat lyömäsoittimia, ja tarkoitus on tehdä musaa, joka pakottaa liikkumaan!

Näin ollen ei voi hänen mukaansa olla myöskään slowari-funkia.
Kysymykseen funkin hauskuudesta Kentala kommentoi:
- Onhan se hauskaa. Mä oon verrannu funkkia mielelläni siihen, koska se on yhteispeliä samalla lailla, ja siinä pitää aistia toisen (bändin jäsenen) vibat... Wee Peoplella on semmonen staili, että me soitetaan toisillemme ennemmin kuin yleisölle. Siitä on meitä kritisoitukin, mutta mulla on itellä semmonen fiilis keikkojenkin suhteen, että ne on semmosia jameja, joihin päästetään yleisö mukaan kattomaan!
- Mä oon esiintymisenkin kanssa joutunu kosketuksiin vasta nyt kun oli toi ”Kentala”-viisujuttu. En ollu ikinä oikein funtsinu sitä sen kummemmin. Siinä mielessä me ei olla vielä päästy James Browniin asti. Itte ku soittaa kitaraa ja laulaa ja polkee pedaaleita... siitä on kehittyny semmonen staili, että keskitytään siihen soittoon ja yritetään vaan toisiamme hämmästyttää siinä soittaessa. Mutta luulis, että siitä välittyy jotain yleisöönkin! Ja täytyyhän bändin välillä soittaa myös toisilleen, eikä vetää vaan ulkoo treenattua rutiinia yleisön viihdyttämiseksi... yllättää! Me ei välillä tiedetä itekään, mitä me tehdään... varsinkin meidän basisti Rautiainen on sillä linjalla, että musiikissa pitää olla yllätyksiä ja virheitä.
Kentala siteeraa väljästi Red Hot Chili Peppersin basistia Fleaa: treeneihin tultaessa ei saa olla mitään valmiina: soittamaan vaan. You don’t practice, you play!
- Mun on tosi vaikea karsia musasta yhtään: heittää jotain spagaatteja sillä kustannuksella, että soitto jotenkin kärsis.
Tämän miehen luonnollinen, teeskentelemätön minä keskittyy musiikkiin, joten arvon naiset, sitä tv:stä tuttua söpöä hymyä tuskin tulette keikoilla näkemään ainakaan heti:
- Kyllähän sitä tulevaisuudessa joutuu panostamaan tuohon esiintymispuoleen, eihän sille mitään maha.

Wee Peoplesta puhuttaessa on mainittava erikseen vielä Kentalan tekemät lyriikat:
- Suurin osa on filosofiaa, mutta sitten on myös fiilistelysanoituksia ja tosielämän sattumuksia. Yks piisikin on siitä, kun yks kaveri ei maksanu mulle vuoteen velkaansa. 1000 euroa ja vuoden myöhässä: kyllähän se nyt... kirvoittaa!
- Aika paljon on sellasta, että jos mä kekkaan, että näinhän tää asia on, niin mä oon kirjottanu itelleni muistiin, tyyliin ”Älä koskaan tee näin”, tai ”Tämä asia on aina näin”. Ja uutta piisiä tehdessä tulee aina kaivettua ne muistiinpanot. Siellä on monesti sitten jotain tyyliin If you talk that talk, then you also better also walk that walk. We got only one rule – stay true! Sitten mä laitan sen sinne piisiin. Tai jotain I gotta check my life, ’cause one third of my life is behind... kun täytin 25, ni mä ajattelin, et eivittu, että pitäis tietää jo vähän, mitä tässä meinaa, kolmasosa elämästä on varmasti takana.
- Omiin sanoituksiin on uskottava ja tiedettävä, mitä kirjoittaa. Hömppää mä inhoan sydämeni pohjasta. Toivottavasti ihmisten mielestä mun sanoituksissa on jotain järkeä... itelleni kriteeri on se, että mun pitää tajuta jotain ennen kun mä kirjotan sanoitukset, summaa Kentala.

Luottavaisena musiikkiinsa lähtee Kentala ja kumppanit kohti maailman turuja:
- Mulla on semmonen lähtökohta, että kaikki ihmiset tykkää groovesta ja funkista. Mutta jos ihmiset ei tunne sitä maailmaa, ei ne osaa lähtee sitä ettimään. Livenä se maistuu melkein aina kaikille: mitä enemmän pystyy säilyttämään live-meininkiä, sen parempi!
Vaan mikä on tavoite? Onko sitä?
- Mulla on luomisen pakko, se vain on. Kai sitä sitten voi soittaa muillekin. Ollaan todettu bändinkin kanssa, että tehtäisiin tätä joka tapauksessa, vaikka ilmatteeks.
Kutsumus?
- Emmätiiä... ”pakko” on ehkä parempi! Tekee mieli tehdä asioita, testata asioita, miltä mikäkin kuulostaa. Sitä se vaan on. Emmä kuvittele, että sillä vois maailmaa jotenkin parantaa... paitsi ehkä tuolla Viisujen lehdistötilaisuudessa, jossa puhkesin kehumaan mustia!

Teksti: Janne Kuusinen, kuvat: http://www.weepeople.net