Clone, Blossoms, Piraya

Stella Star Clubilla oli keskiviikkona tarjolla jälleen kolmen kotimaisen hieman pienemmän yhtyeen keikat. Ilta alkoi reilun energisesti englanninkielistä voimapop-rockia takovan Clonen setillä. Bändi kiinnitti ensi kerran huomioni puolitoista vuotta sitten kun sain käsiini sen tuolloin julkaiseman Beautiful Mess ep:n. Viime vuoden lopulla kyseinen ep sai jatkoa neljän biisin Superachiever julkaisulla, jota en tosin ole vielä ehtinyt kuulla. Sen verran positiivisen muistikuvan yhtye oli kuitenkin muistiini jättänyt, että keikalle lähteminen oli allekirjoittaneelle suorastaan itsestäänselvyys.

Kuten niin kovin usein keskiviikkoiltaisin, niin myös nyt yleisöä oli paikalla suhteellisen vaatimattomasti, vaikka kyseessä oli vieläpä ilmaistapahtuma. Clonen menoa väkikato ei näyttänyt silti haittaavan, ja hyväntuulinen yhtye tuntuikin viihtyvän lavalla oikein mukavasti.

Sitten viime kuuleman Clone oli selvästi rockintanut linjaustaan ja tämän hengen mukaisesti kokoonpano oli kasvanut toisella kitaristilla nelimiehiseksi, mikä antoikin musiikkiin mukavasti lisäpotkua. Vaikka kappaleet olivat lähes kautta linjan suhteellisen suoria ralleja onnistui yhtye etenkin lisääntyneen kitara-arsenaalin ansiosta luomaan niihin riittämiin sävyeroja ja koukkuja. Muuten mukavasti eteenpäin kulkenutta settiä ei häirinnytkään kuin ikävästi toistuva äänenkiertäminen. Toinen pieni haittatekijä oli se että basistin stemmalaulut jäivät risan mikrofonin takia lähes täysin kuulumattomiin, niitä kuulikin ainoastaan sen verran että ymmärsi menettävänsä jotain hyvin oleellista.

Keikka eteni vaivattoman vähäeleisesti alusta loppuun asti. Vaikka biisit eivät olleetkaan tuttuja, kävi useimpia kuunnellessa ainakin oma jalkani naputtamaan rytmiä lattiaan yleensä jo minuutin paikkeilla. Vokalisti/kitaristin lämmin ja juuri oikealla tavalla yksinkertaisen mutkaton ääni sopi kuin nakutettu sielukkaisiin sävellyksiin. Samoin soolokitaristin kutomat, hetkittäin suorastaan koskettavan kauniiksi yltyneet rakentelut nostivat fiiliksiä monissa biiseissä todella korkealle. Näitä "lumottuja hetkiä" mahtui kolmen vartin soittoaikaan sen verran monta etten voi kuin suositella yhtyeen keikoilla käymistä kaikille niille, jotka osaavat arvostaa hieman popahtavaa, hyvin tehtyä ja erittäin sielukasta kitararockia.

Jos Clone viihtyi hyvin lauteilla pisti seuraavana soittanut Blossoms estradilla suorastaan bileet pystyyn. Heti alkutahdeista lähtien perkussionistilla vahvistettu bändi jyräsi niin ennakkoluulottoman riehakkaasti, että moinen räiskyvä hyväntuulisuus tarttui väistämättä myös yleisöön. Niinpä jokuset uskalikot innostuivat ottamaan oikein tanssiaskeleitakin, eikä bändi jäänyt tälläkään saralla tippaakaan yleisöä huonommaksi. Sähköjäniksen tavoin liikkunut vokalisti vahvisti soittoa vielä parissa biisissä saksofonilla sekä hieman useammassa tamburiinilla.

Blossomsin sinne tänne, musiikin mittaamattomilla ja aina yhtä monipuolisilla tasangoilla, säntäilevä setti sisälsi niin discopoljentoa, karibian alueet mieleen tuovaa eksotiikkaa kuin suoraa rockaustakin. Ja jottei aika kävisi missään nimessä pitkäksi kenelläkään paikalla olijoista, käytiin setin edetessä vielä parin muunkin genren puolella. Näin ennakkoluuloton tyylien tehosekoitus toimi miltei halki keikan tyylipuhtaasti, ainoastaan parissa kohdassa lyönnit tahtoivat mennä yli- sellaisiksi. Setin parhaimmiksi paloiksi nousivat instrumentaali Dynamo, loppupuolella soitettu Beach sekä alussa tarjottu oudohko discohybridi, joka pisti yleisön nopeasti ruotuun.

Blossomsin musiikki ei todellakaan ole se kaikkein omin "kuppi teetäni", mutta näin livenä bändin iloisesti groovaava vääntö oli todella kuulemisen arvoista. Muuten hyvin sujunutta keikkaa häiritsi ainoastaan se yhtyeiden yleisin ja pahin helmasynti. Äänentaso oli pahemman kerran liian kova, minkä takia ronskimpien kappaleiden menevimmät osat tahtoivat kaatua jo kakofonian puolelle. Hieman vähemmän volakkaa ja setti olisi toiminut vähintäänkin kaksinkertaisella teholla. Hyvähän tämä nytkin oli, kunhan tunki tarpeeksi monta paria eareita korviin eikä mennyt liian lähelle kaiutinpylväitä.

Ei ole herkkua soittaa keskiviikkoiltana viimeisenä bändinä kolmen yhtyeen minimaratonissa. Kun oma setti alkaa vasta reilusti puolenyön tuolla puolen, ovat monet alkuillasta bändejä katsastaneet jo onnelliesti kotona unten mailla. Vielä ikävämpää esiintyminen näin arki-illan päätteeksi on jos paikalla olevasta yleisöstä ei löydy kovinkaan paljon menoa – tai yleisesti ottaen edes mitään ääntä. Eikä tässä vielä kaikki. Piraya ei päässyt edes kunnolla aloittamaan settiään kun tekniikkaongelmat iskivät pahemman kerran päälle. Ei-niin-luovaa taukoa kesti lopulta lähemmäs 15 minuuttia, minkä jälkeen illan nuorin nelikko pääsi viimein aloittamaan oikean keikkansa.

Pirayan keikka osoittautui lopulta illan rosoisimmaksi rockannokseksi, vaikka mihinkään Melrosemaiseen kohkaukseen ei ihan yllettykään. Lähes koko setin jatkunut kahden kitaran ja kahden samaa mikkiä käyttävän laulajan (lavan toinen mikrofoni oli edelleen vainaa, korjattiin vasta aivan illan lopuilla) sekä perusrytmiryhmän yhteistyö oli ihan hyvänkuuloista, vaikka yhteissoitossa olikin vielä lievästi toivomisen varaa. Myös kappalemateriaali oli hetkittäin kovin vaihtelevan laatuista, mutta se mikä menetettiin tasalaatuisuudessa korvattiin kovalla yrityksellä. Onkin todettava että kun moni muu ryhmä olisi kipsaantunut näinkin vakavien alkuongelmien jälkeen, Piraya tuntui ottavan moisesta vain lisää vauhtia koneeseesa. Tosin kitaristi/vokalistien spiikeistä saattoi päätellä että tekniset murheet eivät olleet aivan ennenkuulumattomia yhtyeen leirissä. Pirayan musiikkia voinee luonnehtia kevyesti pop-henkisellä otteella soitetuksi voimarockiksi, jossa niin melodia- kuin mäiskeosastokin pääsee tasaveroisesti esille.

Ilta tarjosi kolme kovin erilaista, mutta samalla hyvin samantyyppistä keikkaa. Yksikään englanniksi esiintyneistä ryhmistä ei tarjonnut encoreita, toisaalta setit sulkivat itse itsensä sen verran hyvin ettei moisia jäänyt kaipaamaankaan.

Teksti ja kuvat: Mika Roth