05.02.2005
Kuulun niihin lukuisiin metallipäihin jotka sekosivat vuonna 1991 ”uuteen” yhdysvaltalaisyhtyeeseen nimeltä Pantera. Bändin edellisenä vuonna julkaisema Cowboys From Hell tippui silloin vihdoin viimein nuppiini eräiden kavereideni sinnikkään voimasoiton ansiosta. On se vaan hyvä kun on hyviä ystäviä – ja etenkin musiikillisesti äärimmäisen itsepäisiä sellaisia.
80-luvun loppu ja 90-luvun alku olivat olleet allekirjoittaneelle voimakasta musiikillista murrosta, sellaisten bändien kuin Type O Negative, Sisters Of Mercy ja Ministry astuessa iron maideneiden ja testamenttien tilalle suurien viitoittajien asemaan. Tukkahevi oli yhtä kuollut kuin speedmetal tai Kekkonen, eikä grunge tuntunut tarjoavan vaihtoehtoa ainakaan minulle. Tähän musiikilliseen murrokseen osui myös Pantera jonka Cowboys From Hell sitten soikin ahkerasti stereoissa. Yhtyeen seuraava levy, vuonna 1992 julkaistu Vulgar Display Of Power, näytti tärähtävän lähipiiriini jos mahdollista edellistäkin albumia kovemmin, itselleni tuo kantta myöten turpajuhlaa julistava pitkäsoitto jäi kuitenkin aina hieman pimentoon.
Tultaessa vuoteen 1994 aloin suhtautua jo kovin skeptisesti koko Panteraan, arvaamatta että bändi olisi pian julkaiseva uransa kovimman ja ehyimmän levyn. Far Beyond Driveniä voikin pitää ensisijaisesti dynamiittisena ja virheettömänä musiikillisena kokonaisuutena. Siltä ei ehkä löydy montakaan yhtyeen parhaista biiseistä, mutta soundillisesti ja soitannollisesti kyseessä on bändin uran kirkkain hetki. Brutaali ja raa’an kylmä, mutta samanaikaisesti silti preussilaisen tiukasti hallittu vyörytys vei ilmaisun rajoja yhä kauemmas mistään aiemmin tunnetusta. Vokalisti Phil Anselmo ja kitaristi Darrell ”Dimebag” Abbott veivät kumpikin tyylejään entistä raastavampaan ja rouheampaan suuntaan. Myös rumpali Vinnie Paul Abbott sekä basisti Rex Brown kehittivät matalampien taajuuksien rumputulta entisestään, ja lopputulosta voikin pitää käänteentekevänä 90-luvun puolenvälin jälkeiselle metallille.
Far Beyond Driven lähtee liikkeelle nopean alun omaavalla Strength Beyond Stregth kaahauksella, jota voi pitää melko suorana kädenojennuksena kahdelle edelliselle albumille. Hyvin pian alkurynnistys kuitenkin laantuu uudentyylisen raskaamman jyräyksen tieltä, ja kun toisena soiva Becoming, joka on muuten mielestäni bändin paras biisi – ikinä, on päässyt irti ei voittajasta ole enää epäselvyyttä. Myös hieman myöhemmin ilmoille kajahtava I’m Broken kuuluu bändin kirkkaimpiin hetkiin kautta aikain, kiteyttäen raivon ja ahdistuksen sellaisella painolla ettei paremmasta väliä – ellei sitten seuraavana soiva Good Friends And A Bottle Of Pills pistä sittenkin vielä paremmaksi/pahemmaksi...
Lyriikoissaan lähes maaniseksi kääntyvä julistuksen ja tiedonannon välimuoto Hard Lines, Sunken Cheeks sekä mittaamatonta vihaa ja turhautuneisuutta tihkuva 25 Years venyvät sävellyksinä jo yli kuuden minuutin. Etenkin näissä biiseissä itse soitto nousee hetkittäin jo soitettavan materiaalin yläpuolelle, bändin repiessä kappaleiden rakenteista kaiken mahdollisen irti. Jälkipuoliskon suurin yllätys on kuitenkin 11 biisin raskaan ryskytyksen jälkeen soiva viimeinen raita Planet Caravan, jo itsessään klassikoksi muodostunut Black Sabbath coverointi, joka päättää raskaan taipaleen typerryttävän kauniissa tunnelmissa. Matkan päätteeksi Anselmo laulaa ehkä herkemmin kuin koskaan, ja huilu (kyllä huilu!) saattellee kauniisti rauhallisen seesteistä loppua. Erittäin rohkea mutta ehdottoman toimiva lopetus yhdelle historian kovimmista metallilevyistä. Tähänkään ei moni alan bändi pystyisi.
Kun puheet Panteran uudelleenkasautumisesta on nyt haudattu yhdessä Dimebagin kanssa, voi yhtyeen uraa tarkastella ilman sen kummempia spekulaatioita. Panteran ura noudatti vanhaa tuttua käyrää, jossa yhtye luo merkittävimmät teoksensa ollessaan ”keski-ikäinen”. Tämän kultakauden viimeisenä ja komeimpana saavutuksena voidaan mielestäni pitää Far Beyond Driven levyä, erästä 90-luvun suurinta ja merkittävintä metalliklassikkoa.
Mika Roth
Kuvat: http://www.vdopantera.com/
