17.01.2005
Helsinkiläinen melodista kitarapoppia soittava Flannelmouth julkaisi taannoin hienon Rain Inside -debyyttinsä Grid Recordsin kautta. Millainen lafka Grid on artistin näkökulmasta?
Tuomo: - Kiitos ensiksi kehuista! Mukavaa kuulla, että tämä rakkauden lapsi kelpasi. Me ollaan oikeasti yritetty vaikka mitä saadaksemme diili. Se on ollut aikaisemmin pari kertaa lähellä Suomessa ja joitain hyvältä kuulostaneita virityksiä on ollut myös Englannissa. Mutta kukaan ei ole lähtenyt kelkkaan. Niinpä kun Grid tarjosi mahdollisuuden tehdä levy ja hoitaa asioita, ei ollut meillä nokkaan koputtamista. Me saimme tehdä levyn käytännössä juuri kuten halusimme. Valitsimme hyväksi koetun tuottajan, sopivan studion ja valitsimme levyn kappaleet. Gridin boosi Karie antoi siis juuri ne vapaudet, joista varmaan jokainen itseään kunnioittava artisti haaveilee. Taiteellinen vastuu oli siis kokonaan meidän. Jos ei levy miellytä, syyttäkää meitä. Jos taas miellyttää, voi kiittää myös Gridiä, että se on olemassa.
Jotenkin tuntuu, että kymmenvuotias yhtyeenne kuuluu näihin kotimaisiin suuriin salaisuuksiin, jotka tunnetaan paremmin ulkomailla kuin lähikunnissa. Onko mielikuva paikkansapitävä ja jos on, mistä tämä johtuu?
Tuomo: - No ei meitä nyt niin hirveästi ulkomaillakaan tiedetä. Ehkä just sen verran, että jotkut ulkomaiset levy-yhtiöt tai jakelijat voisivat lähteä mukaan maailmanvalloitukseen... ;) Meitä ollaan kyllä soiteltu radiossa ympäri maapalloa Brasiliaa myöten, mutta siitä on vielä tosi pitkä matka siihen, että me voitas pakata laukut ja ampua itsemme vaikkapa Saksan tai Meksikon poptaivaalle. Toivotaan siis, että saataisiin radiosoittoa ja hyviä arvosteluja, joiden kautta ihmiset kiinnostuisivat vähän lisää. Nyt kun on toi platta kädessä, niin mä toivon sen tekevän meitä hieman tunnetummaksi myös täällä kotoisassa Suomessa. Ei mua huvita olla mikään salaisuus, edes pieni sellainen.
Ari: - Olemme suuri tuntematon toistaiseksi. Toivottavasti meidät opitaan tuntemaan lähitulevaisuudessa. Olisi hauska nauttia vaikka ihan vaan sellaisesta kulttisuosiosta ulkomailla, mistä Nightwish tai The Rasmus ovat päässeet osaksi.
Koetteko olevanne nuori-, kolmenkympin kriisissä pyörivä vai keski-ikäinen yhtye noin henkisellä tasolla?
Tuomo: - Ehdottomasti nuori. Vasta nyt alkaa tajuamaan, kuinka siistii tämä voisi olla. Kun on tämä ensimmäisen levyn taakka pois selästä, voi tavallaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Vuoden kuluessa täytyisi tehdä kappaleet seuraavalle levylle ja täysin ilman mörköjä kaapeissa. Ei ole mitään ihme progeiluita vuodelta 2000 enää kummittelemassa. Eikä ainakaan minua laiskota tippakaan vaan on tarmoa täynnä uusille jutuille ja kokeiluille. Laulaminen ja yleensä musiikin tekeminen on vaan niin mielettömän kivaa!
Olette todenneet haastattelussa levyn sisältävän tarinan. Ihmissuhteista on nähtävästi kyse ja erilaisista tunnelmista heilahtelevien mielialojen mukaan... Aiotteko jatkossakin tehdä levyistä sanoituksellisia tarinakokonaisuuksia?
Ari: - Minulla on ajatus tai parikin seuraavan levyn teemasta, mutta täytyy nyt vielä mietiskellä, mihin suuntaan sitä haluaa tämän bändin musiikkia viedä ja millaisia ajatuksia tai tunnelmia tuleva musiikki voisi pitää sisällään. Yksi sääntöni kaiken tekemisen suhteen on, että pitää tehdä kaikki vähän paremmin joka kerran. Yritän tehdä jatkossa parempia sanoituksia - katsotaan sitten muodostuuko niistä joitain kokonaisuuksia.
Levy on mielestäni erittäin toimiva kokonaisuus ilman sen suurempia notkahduksia. Vaikka kaikkein kovimmat fiilikset itselleni nousivat vanhasta tutusta biisikolmikosta Last Exit, Dead Moody ja Collection, ei kokonaisuus missään vaiheessa maistunut miltään best of -kokoelmalta. Varsinkin kun ennenkuulemattomien biisien joukosta läytyy Living Secondsin kaltaisia hittejä. Millainen kaava on biisinkirjoittaja-kaksikkonne iskukyvyn takana; ihan kovalla treenaamisella ja peruskaurapuurolla vaiko ehdottomalla tyylitajulla?
Tuomo: - Mun mielestä me mietitään tosi paljon kappaleen muotoa. Jotenkin sellaista suurempaa kaarta kappaleelle. Mulle itselleni on tärkeää, että melodiat sulaa yhteen. Niiden täytyy olla niin taipuisia, että ne voidaan pumpata täyteen intohimoa ja vapinaa. Se on yksi mun lähtökohdista. Joskus ideat syntyy ihan noin vaan ja joskus niitä vempataan ihan älyttömästi. Vaikkapa Bravadon kertosäe taisi olla versio numero 12. Että silleen... Toisaalta levyn avausraita The Right Words pullahti ilmoille ihan noin vain ja asettautui tukevasti ”Flannelmouthin Parhaat Värssyt” -laatikkoon. Siis ainakin mun mielestäni. Ja oikeasti tärkein yksittäinen elementti kappaleille on koko bändin yhteissoitto. Me aletaan vaan tietämään niin tarkkaan, mitä kultakin voi olla tulossa. Mikon kitarat voi olla niin killerit, että ei pysty olemaan. Siihen voisi vaikka vaakkua päälle ja silti kuullostaisi hyvältä. Ja Markus ja Antti pistää rytmin sykkimään niin, että siinä lepää kuin kohdussa.
Ari: - Aiemmin, lähimenneisyydessä, kun minä ja Tuomo asuimme lähellä toisiamme oli minulla selkeä ensimmäinen perussääntö biisin tekemiseen. Jos olin keksinyt jonkin uuden jutun, niin soitin sen vain pari kertaa kitaralla ja sen jälkeen sen uuden kappaleen kestävyys testattiin kävelyllä Tuomon kotikulmille. Jos muistin kappaleen vielä saavuttuani Tuomolle, kehitettiin kappaletta edelleen. Nykyään me teemme - ihan arjen ajallisista rajoituksista johtuen - niin harvakseltaan biisejä, että iskukyvyn säilymisen salaisuus perustuu pitkälti mielikuvaharjoitteluun. Toisaalta - vakavasti puhuen - olen tehnyt Tuomon kanssa biisejä jo yli kymmenen vuoden ajan, ja siinä ajassa meille on kehittynyt omanlaisemme metodi tehdä kappaleita, mikä ei hevillä petä. Panostamme myös mieluummin laatuun kuin määrään, sillä hylkäämme jo prosessin alkuvaiheessa epävarmoilta tuntuvat aihiot. Väittäisin, että osaamme nykyään tehdä melko hyviä kappaleita, mutta ilman muuta bändiä ne eivät kuulostaisi yhtä hienoilta kuin miltä ne nyt kuulostavat.
Millaisia esikuvia tunnustatte?
Tuomo: - Mulle henkilökohtaisesti yksittäiset bändit ei ole niin tärkeitä. Kyse on enemmänkin tavasta suhtautua musiikkiin. Vaikkapa Bauhausin Bela Lugosi Is Dead:n kuunneltuaan ei voi sanoa kun: ”Just noin!” Ei sitä ole tarkoitus matkia. Sen on tarkoitus potkia. Näille ”esikuville” kaikkein tärkeintä on se, että ne siivittää ajatukset uusille urille. Kannustaa ajattelemaan ja kokeilemaan. Mun ääntä verrataan joskus vaikkapa Brett Andersonin tai Morriseyn ääneen ja mikäpä siinä. Ne kummatkin on tehny ihan mielettömän hienoja juttuja ja löytäneet itselleen luontaisen tavan ilmaista itseään. Mutta mä vaan en oo ne. Kaiken A ja O on, että tajuu sen, että oman tavan käsitellä musiikkia täytyy tulla siitä, mikä itselle meinaa jotain. Noi aikaisemmin mainitut kaksi herraa tietävät, kuinka se tapahtuu. Ei mun ole mitään järkeä toistaa heidän maneereitaan. Vaikeinta laulamisessa on tietysti konkreettisen lauluäänen löytäminen itsestään. Sen äänen, joka kuvastaa omaa persoonaa ja omia intohimoja. Välillä mulla on sellainen olo, että alan olla lähellä tämän löytämistä. Se on sitten herran hallussa kuunteleeko maailma... ”Esikuvat” on nyt tehtävänsä tehnyt - siis oman musiikkini kannalta. Ne näytti tien oman äänen löytämiseen. Ne kuiskutti mulle salaa korvaan ja mä kuuntelin.
Ari: - Aloin soittamaan kitaraa hyvien biisintekijöiden takia. Tällaisia esikuvia olivat minulle mm. Lennon & McCartney, Jagger & Richards ja Van Morrison sekä R.E.M.:n kaikki jäsenet. Nyt, kun reilun kymmenen vuoden kitaransoiton jälkeen olen todistetusti oppinut tekemään biisejä, voisin vihdoinkin opetella soittamaan kitaraa. Summa summarum: ei tässä talossa kumarrella enää esikuvia, mutta kiva, että niitä on aikoinaan löytänyt tekemisensä tueksi.
Keiden koti- ja ulkomaisten artistien kanssa haluaisitte jakaa kiertuebussia/pakettiautoa?
Tuomo: - Violan kanssa on kyllä aina hauskaa ja ne on ihan älyttömän hyviä. Myös aina loistavan Mother Goosen kanssa voisi tehdä vaikka mitä!
Millainen yhtye Flannelmouth on viiden vuoden päästä?
Tuomo: - Toivottavasti tosi hyvä. Kunnianhimoinen ja rohkea unohtamatta loistavien popkappaleiden tenhoa.
Ari: - Uskoakseni vielä piirun verran parempi kuin nyt. Toivottavasti olisimme viiden vuoden päästä julkaisseet jo kolmannen levymme.
Eroaako yhtyeen soundi livenä kovasti levymuodosta? Millaista showta on luvassa?
Tuomo: - Meidän live-sovitukset on melkein yksi yhteen levyn sovitusten kanssa. Tammikuun keikoilla meillä on mukana kosketinsoittaja, joten tärkeimmät levyn kosketinlinjoista tulee myös livenä. Ja show on toivottavasti villi! Kaikki vaan paikalle katsomaan!
Ilkka Valpasvuo, bändikuvat Kaisa Matikainen/Flannelmouth
