Club for Five

Syksy 2004 oli se ajankohta, jolloin Club for Five, eli tuttavallisemmin "Klubi", löi itsensä läpi. Suksee ei ole tullut ilmaiseksi: se on saavutettu raskaalla työllä, monien tuntien päivittäisillä harjoitussessioilla ja muiden aktiviteettien (esim. opiskelu...) vähemmällejättämisellä.

Täytyy huojentuen todeta, että homma ei ole missään nimessä väsähtämässä, ei sinne päinkään. Edelleen kuulostaa loistavalta ja näyttää helpolta. Luulisi lukuisten syksyn (promo)keikkojen tuovan esille jonkinasteisen kyllästymisen ja sen, että joitakin eniten esitettyjä numeroita esitetään ns. heittämällä. Mutta edelleen intensiteettiä löytyy, ja yleisö oli tälläkin kertaa täysin talutettu. Ensi-ilta –levyn miljoonakertaa kuunnelleille ehdottomia kohokohtia olivat Dire Straitsin I Walk the Line sekä Princen Kiss. Jokaiselle oli jotain.

Jokaiselle oli jotain siinäkin mielessä, että Club for Fiven keikassa on niin monta erilaista elementtiä. Vaikka esimerkiksi piisimateriaali tai lauluääni eivät kiinnostaisikaan, niin seurattavaa löytyy vaikkapa erittäin ammattitaitoisesta äänentoistotekniikasta, soitinimitoinneista, sovituksista tai lavaliikehdinnästä. Koko ajan tapahtuu jotain mielenkiintoista ainakin jollain saralla.

Hienoa oli myös se, että kaksituntisesta konsertista jäi edelleen nälkä kahdesta encoresta huolimatta. Club for Five on ehtinyt parivuotisen olemassaolonsa aikana koota niin suuren ja laajan ohjelmiston, että siitä voi koostaa jo monta erilaista konserttia. Nytkin kuultiin vain neljä joululaulua, mutta tiedän, että jouluohjelmistoa heillä on ainakin yhden setillisen verran. Eli jo se, että jokainen konsertti tulee olemaan erilainen, puoltaa sitä, että tätä kokoonpanoa kannattaa käydä katsomassa ja kuulemassa useamman kerran.

Mainittava on myös kappaleiden sovitusten jatkuva hiominen yhtyeen sisällä. Tänä iltana emme kuulleet levyversioita, vaan jatkuvaa sovituksellista yllätyksellisyyttä, joka teki esityksistä hyvin mielenkiintoisia levyversionsa opiskelleille. Mitään ei näemmä kirjoiteta kiveen, kappaleet elävät koko ajan!

Club for Fiven esiintymisestä kuultaa myös syvä inhimillisyys. Kappaleet on hiottu pienintäkin vivahdetta myöten, mutta vastineeksi spiikeistä huokuu improvisatorishenkinen spontaniteetti. Tämä on loistava kontrasti. Välillä mokaillaan reilusti, ja Jouni Kannistolta pääsi jopa pieni spiikkisammakko (vaikka oikeassa olikin), mutta mitäpä noita peittelemään. Klubin esiintymisessä on jotain ilahduttavan näyttelijämäistä: se osaa heittäytyä tilanteisiin, olla tarvittaessa itseironinen. Tästä syntyy ainutlaatuinen rakastettavuus ja samastuttavuus.
Että älkää vain ruvetko esikirjoittamaan valmiiksi mitään puheita. Ja mikäli jostain syystä olette nyt julkisuudessa vain sen Andy Warholin vartin, niin pitäkää jatkossakin huolta siitä, ettei se ole akateeminen...

Janne Kuusinen


Club for five. Bumtsibumissa olen heidät nähnyt ja muutaman laulun levyltä kuullut, voisihan tuo olla kiva kuulla. Mitään ihmeellisempää en odottanut. Mitä väliajalla muilta kuulin, olivat ajatukset keikalle lähtiessä olleet muillakin samankaltaisia.

Mahtavaa. Vaikkakaan kyseinen musiikkityyli ei välttämättä olekaan ihan ’mun juttu’, nautin koko konsertista, joka vain parani vanhetessaan. Ensimmäisten kappaleiden aikana tuli huomattua, että eihän niillä ollutkaan basistia verhon takana piilossa, vaikka ihan varmasti se siltä kuullosti.. ja ne rummut. Monia olen nähnyt ja valitettavasti kuullutkin instrumentteja matkivan, harvemmin se kuitenkaan näyttää yhtä helpolta tai edes kuullostaa "oikealta". Ehkä liiankin paljon tuli kiinnitettyä huomiota instrumenttien imitointiin, mikä ei tee oikeutta hyvälle laululle. Kiitokset etenkin bassoäänille, joiden aikana lattia tärisi.

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin näyttelemistä (toisin sanoen tenhoa lavalla) kaikkiin kappaleihin, suuressa osassa sitä toki olikin. Joka kerta kun lavalla tapahtui enemmän liikettä, hymy naamalla kävi leveämmäksi. Enkä ollut ainoa, naurusta päätellen. Varmasti se vaatii harjoittelua ja hankaloittaa laulamista, enkä sitä epäilekään. Ehkä tulevaisuudessa saamme vielä nauttia teemojen mukaan rakennetuista keikoista, sekä levyistä.

Mikäli keikasta etsitään negatiivisia puolia. Se alkoi laulatuttamaan. En voi suositella menemistä tälle keikalle karaokenystävän kanssa. Etenkään jos on odotettavissa pitkä paluumatka räntäsateessa.

Niin, alussa mainitsemistani ajatuksista ennen keikkaa ja sen jälkeen. Lavabändi, ehdottomasti. Levy, toki ei sekään hassumpi ole, mutta kaikkea sitä tunnelmaa ja nautittavuutta ei saada levylle. Kai lienee turha sanoa, että aion mennä uudelleenkin clubin keikalle.

Aapo Lehti

Kuvat: www.club45.fi