Jason Muuttaa Taivaaseen, Superchrist, Silvio

Stella Star Clubin torstai-ilta tarjosi jälleen kolme kotimaista orkesteria, joista entuudestaan tunsin ainoastaan Superchristin. Illan kaksi muuta nimeä Jason Muuttaa Taivaaseen ja Silvio eivät soittaneet mitään kelloja, mutta mitäpä sitä ihmettelemään kun tiedossa on jo yksi ”varma” esiintyjä. Eli ei muuta kuin paikan päälle katsomaan mitä tuleman pitää.

Vaikka lähdin hyvissä ajoin liikkelle ehdin silti hädin tuskin paikalle kun illan ensimmäinen setti jo starttasi. Viisihenkisen bändin vokalistin spiikkaus kertoi ryhmän olevan Silvio, minkä jälkeen riitti vielä runsain mitoin tarinaa yhtyeen taustakankaasta. Lavalle oli muusikoiden lisäksi ilmestynyt pystybasso, akustinen kitara, vetopasuuna, pari sähköisempää soitinta (sähkökitara ja koskettimet) sekä rummut. Rumpupatterin taakse ei kuitenkaan asettunut ketään. Tästä ja soitinarsenaalista saattoikin päätellä, että akustisempaa soitantaa olisi tiedossa.

Vokalistia lukuunottamatta kaikki muusikot tyytyivät istuskelemaan jakkaroilla, mitä normaalisti en pitäisi mitenkään lupaavana. Silvion retro-proge-pop henkiseen ilmaisuun moinen välinpitämättömän rento istuskelu kuitenkin sopi jollain tavoin, onneksi edes vokalisti jaksoi touhuta lavalla jonkun verran. Näin rauhallinen ja häpeilemättömän progeileva poppis ei allekirjoittaneen musiikkimakua suuremmin hivele, mutta vaikken alaa juuri tunnekaan kuulosti bändi sarallaan erittäin tasokkaalta. Torstai-illaksi yllättävänkin runsaslukuinen yleisö oli raahannut muutaman metrin päähän lavasta jokusen tuolin, joten istuskelutyyli oli vallalla myös katsojien puolella.

Keikka kulki kiireettä ja rauhaisissa tunnelmissa alusta loppuun asti. Välillä vokalisti soitti vetopasuunaa, välillä trumpettia, mikä toi settiin vaihtelua. Kappaleiden välissä aplodeerattiin kovasti, ja setin päättyessä ryhmä saatiin vielä taputettua takaisin heittämään encoret.

Ja sitten itse pääasiaan, sillä seuraavaksi lauteille nousi monta astetta rockimpi, äänekkäämpi ja (ainakin omasta mielestäni) reilusti katu-uskottavampi rock yhtye nimeltänsä Superchrist. Kolmikon keväällä desibelissä arvioitu EP The Introduction / Place To Give esitteli minulle tuolloin bändin, joka etenkin soundillisesti kuulosti vähintäänkin mielenkiintoiselta ja haastavalta. Niinpä olinkin odottanut mahdollisuutta päästä katsastamaan ryhmän keikkavirettä.

On se vaan kumma homma kun tuo trio tuntuu olevan kaikkein toimivin kokoonpano monilla bändeillä, ja etenkin rock-sellaisilla. Nytkin yhteissoitto pyhässä kitara-basso-rummut kolminaisuudessa toimi sellaisella pieteetillä, että oksat poikki ja osa latvaa. Kitaristi/vokalisti Mikko Lohenoja ohjasi Superchristin pirteää kaahailua halki setin. Vaikka herra kikkaili hetkittäin runsaastikin efektipurnukoillaan ja hassuilla soundeilla, eivät lisukkeet nousseet sentään itse tuotteen edelle – ihan. Toinen asia onkin sitten hänen kirkas ja aika ohut lauluäänensä, jota myös taidettiin vähäsen käsitellä ennen ilmoille pääsyä. Omasta mielestäni Lohenojan englanninkielinen laulu sopii bändin musiikkiin kuin rock siihen rolliin, mutta toistakin mieltä olevia on taatusti monia.

Myös rytmipuolella hommat olivat erittäin hyvin hanskassa. Bassossa Minttu Muranen pystyi tarjoamaan niin groovaavaa vääntöä kuin jyräystäkin aina kulloisenkin tilanteen mukaisesti. Kävivätpä matalat taajuudet välillä jo niinkin vahvoiksi, että yllä kulkevissa ilmastointiputkissa oli havaittavissa pientä resonointia. Näin rullaavassa ja poukkoilevassa musiikissa basson osuus ja näkyvyys on ”normaaliin” rockiin verrattuna huomattavasti suurempi. Joissain biiseissä nelikielinen nousikin erittäin keskeiseksi elementiksi. Rummuissa Lassi Jokinen teki myös täyden päivä- tai oikeammin sanottuna iltatyön. Etenkin Jokisen kyky vaikuttaa biisien tunnelmiin muuntamalla biittiä ja käyttämällä mielikuvituksellisesti peltejä toi jo muutenkin vahvoihin sävellyksiin vielä roppakaupalla lisää iskua. Saipa rummuttelija viimeisessä biisissä vielä esittää rumpusoolonkin, näitä ihmeitähän ei normaalisti juuri muualla kuin festareilla pääse todistamaan. Hyvin kannuttelija selviytyi tästäkin koitoksesta ja yleisö palkitsi hiestä märän kapuloitsijan ansaituilla aplodeilla.

En tuntenut setistä muita biisejä kuin em. singlellä esiintyvät kipaleet The Introduction ja Place To Give, mutta hyvältä muukin materiaali pääasiallisesti kuulosti. Ainoastaan keikan keskivaiheilla soinut yksi hitaampi biisi sai mielenkiinnon hetkeksi herpaantumaan. Biisilista oli muuten ihan taiten rakennettu ja osoitti, että A-luokan sävellyksiä löytyisi vaivatta jo ainakin EP:n tarpeiksi. Superchristin moderni rock tuntui uppoavan nätisti yleisöönkin, joka keikan edistyesssä valloitti itselleen aiemmin autioksi jääneen lavan edustan. Livenä bändin ilmaisuun tuli hetkittäin rockimmissa kohdissa lähes Zeppelinisiä piirteitä, näin tippaakaan liioittelematta. Voikin perustellusti sanoa, että bändi toimi huomattavasti paremmin livenä kuin levyllä

Superchrist poistui lavalta ilman sen kummempia paluuaikeita, joten seuraava ohjelmanumero olikin sitten yhtye nimeltään Jason Muuttaa Taivaaseen, joka oli kuluneina päivinä osoittautunut todelliseksi mysteeriksi. Nykyisenä helpon tiedonhankinnan aikakautena on tullut totuttua siihen, että yhtyeestä kuin yhtyeestä löytää kyllä tietoa kunhan vain jaksaa kaivaa tarpeeksi kauan. JMT kuitenkin ensin horjutti ja lopulta kaatoi moisen kuvitelman.

Keikka käynnistyi syystä tai toisesta kovin hitaasti ja parrasvaloissa hyöri ensin hyvä joukko porukkaa. Lopulta musiikin alkaessa soida lavalta löytyi enää kuusi miestä. Kahdella kitaralla, koskettimilla, rummuilla ja bassolla voi saada tarvittaessa aikaan aikamoisenkin kapellin, mutta JMT ei pelannut kerrostalon kokoisilla äänivalleilla vaan lähinnä popahtavilla, nokkelilla ja vähäsäröisillä biisirakenteilla. Musiikillisia kordinaatteja etsittäessä on nimet CMX, Absoluuttinen Nollapiste ja Ismo Alanko Säätiö hyvä painaa mieleen, sillä kaikkein parhaimmillaan JMT:n tuottama äänitaide sijoittuu jonnekin tuon epämääräisen kolmion keskivaiheille. Mutta korostan vielä, että asianlaita oli näin hyvin ainoastaan silloin kun yhtye oli vahvimmillaan.

Setin alkua, johon oli ladattu myös kaikki parhaimmat biisit, vaivasi sitkeä monitoriongelma ja biisien välit tuppasivatkin venymään kun yhtye viestitti äänimiehille mitä se halusi mistäkin monitorista kuuluvan. Tämä taas rikkoi luonnollisesti tunnelmaa, ja kun tekniset ongelmat saatiin voitettua alkoi musiikillisen annin taso vastaavasti laskea. Mitään suoraa romahdusta ei tapahtunut missään vaiheessa, biisit eivät vain yksinkertaisesti iskeneet tulta. Hitaita puolislovareita yksi toisensa jälkeen, ilman sen ihmeellisempiä ideoita – näin mentiin setin keskivaiheet. Uneliaan vaiheen jälkeen löytyi jälleen tarttuvampaakin materiaalia ja loppusuora mentiinkin jo oikein mukavaa vauhtia kunnes keikka sai yllättävän päätöksen – nähtävästi sulakkeet ottivat ja poksahtivat, tai jotain tuon kaltaista.

Parhaiten bändistä jäi mieleen hyvä-ääninen laulaja, jonka lavaliikehdintä oli – krhm, omaleimaista. Vokalistin ilmaisussa oli reilusti yhtymäkohtia Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimattaan, vaikka mistään suorasta kopionnista onkin turha puhua. Oman lisänsä toivat toisen kitaristin laulamat stemmat, jotka sopivat päävokalistin ääneen saumattomasti.

Mitäpä illasta voisi vielä sanoa? Kuten Silvio, niin myöskään Jason Muuttaa Taivaaseen ei ollut ihan ”meikäläisen kuppi teetä”, kun taas Superchrist iski ja potki koko rahan edestä. Paikalla ollut yleisö osasi kuitenkin arvostaa jokaisen aktin esiintymistä, ja erityisesti JMT:n aikana lavan edustalla oli jo havaittavissa ihan todellista tungosta. Ihan kelpo ilta, jonka anti oli ainakin vaihtelevaa.

Teksti ja kuvat: Mika Roth