26.10.2004
Tavastia/Helsinki
Kun marssin tiistaina ennen kymmentä kameroineni Tavastialle, niin paikka oli lähes typösen tyhjä. Lavalla veivasi viime hetkellä mukaan lykätty Brandfilt, joka juhlisti ensimmäisen sinkkunsa julkaisua. Kyseinen bändi koostuu neljästä 19-vuotiaasta kundista, jotka ovat soittaneet yhdessä vajaa kolme vuotta. Tätä grunge-vaikutteista veivausta olivat tulleet ihailemaan lähinnä poikien tyttöystävät ja kaverit, mutta mikäs siinä, jostain sitä pitää aloittaa. Brandfilt soitti hyvin yhteen, vaikka lavaesiintyminen olikin varsin jäykkää. Bändin biisit kuten Rhinorage ja Enemy kuulostavatkin paljon röyhkeämmiltä levyllä kuin livetilanteessa. Niin tai näin, hyviä kipaleita ovat kundit tehneet ja en yhtään pistä pahakseni, vaikka näkisin bändin uudelleenkin.
Illan toinen esiintyjä oli ruotsalainen, 90-luvun alussa perustettu The Confusions, joka oli ensimmäistä kertaa Suomessa. Yhtyeen laulaja Mikael Andersson-Knut ja kosketinsoittaja Zarah Edström tampureineen toivat kovasti mieleen samoilla pelipaikoilla sekoilevat The Dandy Warholsin jäsenet. Tosin sillä erotuksella, että Mikael on erittäin pitkä ja olemukseltaan lähes monumentaalinen. The Confusions edustaa sitä ruotsalaista brittirockpop-meininkiä, jota naapurimaasta löytyy vaikka kuinka. Tällaisten bändien ongelma tuppaakin olemaan, että ne eivät erotu massasta ja vaikka The Confusions on saanut valmiiksi jo viidennen kokopitkänsä, ei omaa soundia tunnu oikein löytyvän. Tämä siitä huolimatta, että bändiin haettiin viimeistä levyä varten uutta verta kahdella uudella jäsenellä. Ne harvat, jotka keikkaa seurasivat lähelläkään lavaa, saivat kuitenkin kuulla mm. ihan mainion, vähän Kentiltä kuulostavan The Pilotin ja kauniin Tonightin.
Oli selvää, että suurin osa yleisöstä oli tullut katsomaan Infinite Massia ja tulipa nähtyä ensimmäistä kertaa sokea mieskin kävelykeppeineen yleisön joukossa. Vaikka osasin odottaa bändiltä kunnon meininkiä, yllätti se kyllä suunnattoman positiivisesti. Infinite Mass on juuri sellaisia bändejä, jotka ymmärtävät, että hyvä meininki on kiinni bändistä, ei yleisöstä. Varsinkin mikin takana mekastavat Amir Chamdin ja Rodde Pencheff nauttivat silmin nähden joka hetkestä lavalla. Bändi riehuikin ensimmäisestä soinnusta lähtien sellaisella innolla, että en voinut kuin antautua yleisön sekaan ja osallistua kunnon bileisiin. Tavastia ei ollut edes puolillaan, mutta se ei tuntunut ketään haittaavan.
Neljä kokopitkää levyä julkaissut Infinite Mass aloitti aikanaan hip-hopilla, mutta sitten sen musiikkiin on sekoittunut erilaisia elementtejä. Keikalla kuului kaikuja niin cribiltä, rock-luolasta, balalaikkashowsta kuin turkkilaisesta pitseriastakin. Tyylien sekamelska näkyy myös ruotsalaisryhmän jäsenten ulkonäössä. Puolet porukasta on kuin suoraan Vervestä repäisty, toinen puoli tuntuu saaneen jäsenensä The Rootsin ja Run-DMC:n riveistä. Bändiä voisi kuvailla Ruotsin Bloodhound Gangiksi, mutta toisin kuin jenkkiversiolla, tässä bändissä on tyyliä ja hyvää makua.
Aikansa lavalla kemutettuaan Infinite Mass huomasi yleisönsä, pyysi tätä lähemmäs lavaa ja näin alkoi porukan huudattaminen. Fiilikset olivatkin katossa, kun raivostuttavan tarttuva No.1 Swartskalle mainioine kitarariffeineen keinui kaiuttimien läpi. Muista illan kohokohdista voi mainita tarttuvan, lähes iskelmäbiisiltä kuulostavan Bulletin ja juuri ennen encorea tulleen, taivaskanavillakin pyörineen The Thiefin. Encoren aikana nautittiin vanhempaa osastoa olevasta She's A Freakista ja Area Turns Redistä. Kaiken kaikkiaan harvoin jää yhtä hyvää fiilistä keikan jälkeen. Infinite Mass osoitti, että se on energinen, karismaattinen ja yksinkertaisesti loistava livebändi. Toisin kuin monet suuren kokoluokan bändit, se ei liiku kuin ohjelmoitu robotti, vaan kaikessa näkyy tekemisen riemu. Eikä tällainen tunne voi olla välittymättä yleisöön. Keikan jälkeen olikin juuri sellainen fiilis, kuin olisi viettänyt loistavan illan kotibileissä ja tämän jälkeen oli pakko lähteä kotiin.
Kari Koivistoinen
