Nevergreen, Graydance, Rinta

Stella Star Clubin torstai-illan runsassäröisestä musiikkiavauksesta vastasi yhtye nimeltä Rinta, josta en onnistunut löytämään ennakkoon mitään tietoa. Neljän nuorenmiehen muodostama punk-henkinen retkue ei antanut hieman puutteellisen soittotaidon ja hetkittäin huomattavasti pahemmin ontuvan yhteissoiton haitata, vaan paiskasi tiskiin niin suomen- kuin englanninkielisiäkin kipaleita. Laulaja - tai paremminkin huutaja/kitaristi selviytyi tupladuunistaan muuten moitteetta, mutta englanninkielen artikulointiin kannattaisi kyllä satsata tulevaisuudessa aiempaa reilusti enemmän.

Biiseistä suomenkieliset tuntuivat olevan aavistuksen Liverpooliksi laulettuja laadukkaampia, vaikkei tuo mikään kiveen hakattu sääntö ollutkaan. Ainakin kappaleesta Musta päivä löytyi jo sellaista pientä hittipotentiaaliakin. Keikka tarjosi lisäksi sellaisen harvinaisuuden kuin yhtye-esittelyn, mielestäni kyseessä on kohtelias ja etenkin informatiivinen tapa. Eihän bändi voi, eikä saisikaan olettaa että kaikki yleisöstä automaattisesti tietävät nimeltä kulloinkin lavalla heiluvat artistit.

Vaikka yleisöä ei torstai-illan iloksi ollut juuri paikalle siunaantunut, jaksoi Rinnan oma äänekäs faniporukka pitää edessä tunnelmaa yllä, eikä esiintyjienkään asenteessa moittimisen varaa ollut. Viimeisenä siivuna tarjottiin Black Sabbath klassikko Paranoid siten, että vokalisti luovutti kitaransa basistille ja basisti ojensi bassonsa puolestaan lattialle. Eihän tämä räkäinen versio mitään bassoa kyllä kaivannutkaan. Hauska ja suht toimiva päätös mielenkiintoiselle keikalle.

Erittäin lyhyen roudaustauon jälkeen lavalle ilmestyi, aivan kuin tyhjästä, seuraava bändi. Kuusihenkisen Graydancen musiikki olikin sitten jotain aivan muuta kuin illan aloittajan. Nyt saatiin nauttia hieman melankolisesta, melodisesta sekä paikoin sopivan rosoisesta soundista. Tämänkaltaisen tummemman tunnelmarockin saralla onnistuneet ja tasapainoiset soundit nousevat todella tärkeiksi, etenkin kun melodiota on kutomassa koskettimet ja kaksi kitaraa, ja kun samaan pakettiin pitäisi saada vielä sovitettua nätisti niin vokaalit, basso kuin rummutkin. Tästä monen keikan kohtaloksi koituneesta testistä Graydance selvisi kuitenkin voittajana.

Setin alusta aina sen loppuun asti lavan edustalle muodostui muutaman metrin levyinen "ei-kenekään-maa", jonne ei rohjennut tunkeutua kuin pari rohkeaa seikkailijaa hetkeksi heilumaan. Bändi ei kuitenkaan tästä turhautunut saati kipsaantunut onneksi lainkaan, ja etenkin vokalisti Jaakko Virta jaksoi heilua lavalla tyylillä, jota voisi sanalla sanoen kuvata persoonalliseksi. Virran vahva ja lämmin lauluääni sopi kappaleisiin, ja etenkin niiden rauhallisempiin osuuksiin, kuin nakutettu. Tarvittaessa palkeista löytyi kyllä sitten potkuakin yllin kyllin mikäli runsaampaa voimaa vaadittiin. Pari kertaa laulaja tuntui hukkaavan hetkeksi sävelen, muuten kaikki sujui parhain päin. Kitaristit Jukka Veiksola sekä Niklas Granö rikastivat hienosyisellä soitollaan äänimaisemaa entisestään. Etenkin hitaammissa ja seesteisemmissä kappaleissa kitarointi nousikin koskettimien ohella todella tärkeään asemaan, kun pienillä piirroilla ja ripauksilla luotiin niitä pieniä mutta tärkeitä sävyeroja.

Graydancen musiikissa ja erityisesti soundeissa on helposti löydettävissä yhtymäkohtia niin tuoreempaan Anathemaan kuin Katatoniaankin, ja sen musiikki onkin varmasti parhaimmillaan näin klubi-olosuhteissa nautittuna. Bändin esiintyminen oli varmaa ja ammattitaitoista, vaikka tästä jäikin sellainen olo että parempaankin olisi pysytytty. Toisaalta yleisön apaattisuus ei varmasti ainakaan innostanut kuusikkoa, joten olosuhteisiin nähden keikka kulki ihan mukavasti.

Kuten ensimmäisenkin setin loputtua niin myös nyt tauko oli miellyttävän lyhyt, eikä kauaa tarvinnut odotella kun illan viimeinen yhtye Nevergreen miehitti estradin. Bändi on julkaissut lyhyen uransa aikana jo neljä omakustannetta, mutta yhtään niistä ei ole päätynyt käsiini. Niinpä en tiennyt kyseisestä orkesterista oikeastaan mitään muuta kuin sen mitä olin nettisivuiltaan pikasesti käynyt lukaisemassa. Muutama sivuilta ladattu mp3 näyte lupasi jotain Soundgarden / Pearl Jam henkistä vääntöä metallisemmin soundein, joten odotin keikkaa hieman epämääräisin tuntein.

Jos maailmassa onkin ihan riesaksi asti heikkoja jälkigrungessa pyöriviä mitäänsanomattomuuksia Nevergreen ei tuohon ryhmään kuulu, ei totta vieköön. Kuusikon metallisessa mäiskeessä yhdistyvät edellä mainittujen bändien vaikutteet johonkin niin omaan, vahvaan ja vaikuttavaan, ettei voi muuta kuin ihmetellä miten ihmeessä näin tasokas ryhmä on yhä demo-asteella.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyi vokalisti Tomi Joutseneen, jonka raivokas ja pitelemätön ilmaisu etsii vertaistaan. Vaikka herra riehui lavalla kuin omalla etupihallaan ei hän keikan aikana osoittanut kertaakaan huomioivansa yleisöä, toisaalta yleisö oli jälleen linnoittautunut ”ei-kenenkään-maan” toiselle puolelle – joten eipä lavan edustalla kyllä ollut mitään mitä huomioidakaan. Solisitin lisäksi myös koko muu bändi oli intensiivisesti mukana menossa, ja erityisesti rumpali Erkki Virta näytti nauttivan räiskeestä koko rahan edestä.

Keikan edetessä Nevergreen osoitti omaavansa myös herkemmän puolen ja etenkin Fearless Under The Falling Sky, joka on ladattavissa bändin kotisivuiltakin, kuulosti pakahduttavan upealle. Setti loppui niin kuin oli alkanutkin, eli aivan leikkaamalla. Nevergreen oli allekirjoittaneelle todella hieno ja positiivinen yllättäjä, jonka keikoilla käymistä voin tämän kokemuksen valossa suositella varauksetta kaikille melankolisen, rankemman metallin/alternative rockin ystäville.

Näin oli illan bändikolmikko käyty läpi. Käteen jäi kolmen hyvin erilaisen yhtyeen kolme erilaista keikkaa. Väkeä ei siis aivan hirveästi paikalla ollut, mikä johtui luultavasti siitä että samaan aikaan kylällä oli myös muuta musiikkitarjontaa. Sääli, sillä hyvä yleisö on iso osa hyvästä keikasta – mutta menihän se näinkin.

Teksti ja kuvat: Mika Roth