Godsplague, United Underworld

Pari EP:tä aiemmin urallaan julkaissut Helsinkiläinen Godsplague juhlisti iloista perhetapahtumaa, eli debyyttipitkäsoitonsa julkkareita, keskiviikkoillaksi yllättävän täydessä On The Rocksissa. Lämmittelijäksi oli kiinnitetty samaa pitäjää edustava United Underworld, joten enteet onnistuneelle illalle olivat erinomaiset. Desibeli oli myös paikan päällä kahden toimittajan (Tero Lyytikäinen – T.L. ja Mika Roth – M.R.) voimin.

United Underworld aloitti juhlallisuudet melko tasan tarkkaan kello 23, ja heti alusta lähtien väkeä riitti lavan edustalla. Suurimmalla osalla oli tosin kädessään jonkin sortin kamera, joten tanssiaskeleita saatiin alkuun nähdä lähinnä lavalla. Vokalisti Ville Tuomi pisti tuttuun tyyliinsä itsestään peliin heti alusta lähtien noin 110 %, eivätkä muutkaan musikantit (H.Cane ja TomTom kitarat, Toni basso sekä Matti rummut) vähempään jääneet. Rumpali taisi pistää itsensä jopa likoon vähän liiankin kovalla sykkeellä, kun yksi biisi katkesi ”laatoitukseen”.

Keikka eteni pitkälti samoissa merkeissä kuin vajaa neljä viikkoa aiemmin nähty Semifinalin iskukin. Toisena biisinä kiskaistiin taas rikollisen tarttuva EQuality, kipale joka on yhtä suurta tarttumapintaa. Setin edetessä meno yleisön keskuudessa vain yltyi, eikä lavallakaan ainakaan hiljaisempaa ollut. Alkukaahauksen jälkeen tilanne hieman tasoittui kun pari ei-niin-pomppuista raitaa kuin tilauksesta syvensivät tunnelmaa. Tässä osassa tulikin kuultua yksi todella rautainen biisi, jonka nimestä en tosin saanut selvää. Basso laskeutui möyrimään jo niin matalalle, että lattialaudatkin tärisivät mukavasti ja keinuva fiilis nosti keikan saldoa vain entisestään. Viimeistään tämä ilta osoitti, että United Underworld on yksi tämän hetken kovimmista livebändeistä. Sen työstämä groovaava, mystinen, pomppu-metalloiva, rap-funk rock (tai jotain tuonne päin) on idearikasta, omaleimaista ja tyrmäävän tarttuvaa. Niinpä en voi kuin ihmetellä, että missäs se United Underworldin debyytti vielä viipyy?
M.R.

United Underworld on pikkuhiljaa vakiinnuttanut paikkansa "sika-aliarvostetut bändit" -listallani. Nyt muutaman keikan nähneenä olen täysin huumaantunut bändin hienoista soundeista ja hirvittävästä menosta. Bändillä näyttää olevan oma tiivis fanijoukkonsa, joka bändin mustiin huppareihin ja T-paitoihin pukeutuneena saapuu joka keikalle bilettämään. Mutta tällä kertaa viimeistä päivää bilettävien ihmisten sijasta lavan edustan täyttivät yllättäen kuvaajat. Laskin neljä videokuvaajaa ja kaksi still-kuvaajaa. Siis mitä ihmettä? Onhan se varmaan kiva, että bändin jäsenet saavat kuvamateriaalia "mitä isi teki ennen" näytettäväksi jälkipolvelleen, mutta eiköhän homman voisi ihan hoitaa yhdellä kameralla ja mielellään huomaamattomasti, pliis? Nyt selvästi jotkut tyytyivät tanssimaan kauempana lavasta kun varoivat kuvaajia. Ja suurin osa yleisöstä tyytyi diggailemaan menoa kauempaa. Keikka alkoi joukolla kovia menobiisejä ja mitään turhia taukoja ei biisien välillä pidetty. Joukossa oli myös oma suosikkibiisini EQuality joka viimeistään herätti yleisön ja porukkaa kerääntyi paikalle. Raivoisan alun jälkeen koitti pieni kuollut kohta jonka biisit eivät iskeneet ihan toivotulla tavalla. Mutta loistava Road2Burn katkaisi tämän vaiheen ja loppukeikka olikin sitten täyttä tykitystä. OTR:n pieni lava sai kyytiä ja nostaisinkin keikan parin viikontakaista Semifinalin keikkaa selvästi menevämmäksi. Pieni bändiesittelykin kuultiin, mikä on hyvä juttu koska esim. bändin omilla kotisivuilla ei soittajia juurikaan esitellä. Keikan kyseenalainen kohokohta oli kyllä rumpalin laattaaminen kesken biisin. Tätä ei joka keikalla näe!
T.L.

Ja sitten itse päätapahtumaan:
Vuorokauden vaihduttua vaihtui myös tyyli ja porukka, niin lavalla kuin lavan edustallakin. Yleisön sukupuolijakauma heilahti naisvoittoisesta vastakkaiseen laitaan ja myös valomiehen käyttämä väriskaala kääntyi lähes päinvastaiseksi. Lämpimät sävyt sucks!

Godsplaguen uunituore pitkäsoitto, jonka julkaisua siis näin juhlittiin, on nimeltään Evilution, ja nimen vaatimassa hengessä keikka myös potkaistiin käyntiin. Roudaustauolla taustalle nostettu komeankokoinen lippu korosti ansiokkaasti bändin southern-vetoista heavy rockia. Yhtyeen omintakeinen tyyli onkin yksi sen vahvimmista ässistä sillä siinä Entombedin ilkeys kohtaa Panteran raivon ja Alabama Thunderpussyn groovaus kättelee Faith No Moren äkkivääryyden kanssa. Kuinka moni muu ryhmä pystyisi kasaamaan tästä kaikesta toimivan ja iskevän paketin?

Vokalisti Nico Hartonen harppoi lavalla edestakaisin kuin riivattu ja rumpali O.J. pieksi rumpujaan minkä jaksoi. Basisti Arska Hietala sekä kitaristi Euge Valovirta tyytyivät paria astetta hillitympään esiintymiseen. Termiä hillitympi ei pidä kuitenkaan sotkea tässä yhteydessä missään nimessä sanaan ”laiskempi”, sillä koko bändin syke ja lataus oli suorastaan käsittämättömän vahva. Lavan edusta kärsi aivan alussa pahasta alimiehityksestä, mutta kun Hartonen parin biisin jälkeen ironisella tyylillään kehoitti kansaa tulemaan edemmäs tämäkin puute korjaantui.

Setin vauhdikkaimipia hetkiä olivat singlebiisiksikin napattu messevän menevä Road Song, sekä kyseisen sinkun b-puoleksi ladattu Peer Günt coveri I Don’t Wanna Be A Rock’n’ Roll Star, jonka aikana lämmittelijäyhtyeen vokalisti Ville Tuomi karkasi hetkeksi mukaan lavalle. Myös Shovel EPltä mukaan kekkereihin mahtunut Super Satan vakuutti, etenkin kun biisin lopun toteutus taisi olla rahdun doomahtavampi kuin levyllä.

Kuten levynjulkaisukeikan luonteeseen sopiikin ohjelmassa oli myös pari ekstra-numeroa. Kitaristi Valovirta tarjosi pitkän, vivahteikkaan kitarasoolon, joka oli kaukana normaaleista tiluttelu kepittelyistä – erinomaista! Lavalla nähtiin myös vierailijoita kun Lullacryn Sami Vauhkonen sekä Hartosen pikkuveli nousivat täydennysmiehinä lauteille yhden puoliakustisen biisin ajaksi. Keikka päättyi upeasti uuden pitkäsoiton viimeisellä kipaleella Last Song, kuinkas muuten.
M.R.

Kun illan pääesiintyjä Godsplague aloitteli, tuli kyllä kiire laittaa tulpat korviin. Desibelejä irtosi sen verran, että aloin jo miettiä kuulosuojainten ottamista varoiksi mukaan seuraaville keikoille. Yleisö oli kokenut myös huomattavan muodonmuutoksen kaikkien naisten kadotessa takavasemmalle ja lavan edustan täyttyessä raavaista äijistä. Tällä kertaa lavan edusta täytettiinkin esimerkillisesti innokkaimpien fanien ollessa alle metrin päässä laulajasta. Jotain bändin äijämäisestä yleisöstä kertoo, että kun yhden biisin jälkeen laulaja heitti yleisölle, että ” eiköhän se ollut siinä, lähdetään himaan”, niin joku yleisöstä huusi: EI JUMAALAAUUUTA! Myös välillä venyneet välispiikit kirvoittivat yleisöstä "Turpa kiinni ja soittakaa jo!" -huutoja. Asiaa! Minun korviini kaikki biisit kuulostivat aika tasapaksuilta, mutta muutama helmi kyllä löytyi: Peer Günt -coveri I Don’t Wanna Be A Rock'n' Roll Star oli osuva veto jota edellisen bändin Ville Tuomikin kävi laulamassa, sekä ensimmäinen encore jota varten lavalle roudattiin koskettimet sekä pari akustista kitaraa. Koskettimia tuli soittamaan laulajan pikkuveli ja myös yleisön joukossa ollut toinen veli esiteltiin suurieleisesti. Koskettavaa. Myös Lullacry-yhtyeestä saapui vieraileva artisti soittamaan toista akustista kitaraa. Vaikkei encorena kuultu slowari mikään maailmaa kääntävä ollutkaan, oli se hieno osoitus, että levynjulkaisukeikkaan oli selvästi panostettu.
T.L.

Teksti: Tero Lyytikäinen ja Mika Roth
Kuvat: Mika Roth