Pentatonik, Insert Remedy, Stepping Stone

Kolme kotimaista raskaamman sarjan kokoonpanoa oli saapunut lämmittämään Stella Star Clubin keskiviikkoiltaa, hyisen lokakuun sään vihmoessa kylmän kosteaa ja syksyisen keltaista Helsinkiä.

Hieman kello 22 jälkeen lavalle ilmestyi ensimmäinen yhtye, nähtävästi Itä-Helsingistä kotoisin oleva Stepping Stone. Kitaristi/vokalisti Mika Tourunen avasi keikan ja samalla koko illan puolittaisella karjaisulla, jonka perään lähdettiin oitis latomaan englanninkielistä raskaampaa heavyrockia pienellä proge-vivahteella höystettynä. Melkoisen perinteisistä lähteistä musiikillista innostusta hakevan trion soundista oli nopeasti helppo löytää yhteyksiä oletettaviin esikuviin, ja jos toisena kappaleena kuullun Oceans Of Thoughts innoittajana ei ole toiminut ainakin jollain tasolla Kingston Wall olen jo todella ihmeissäni. Kun soittotaitoakin näytti löytyvän riittämiin niin Touruselta, basisti Hannu Rankilta, kuin rummuttaja Ilmari Vanhaseltakin kääntyivät vaativammatkin kappaleet sutjakkaasti ja rullaavasti. Mainittakoon vielä että Tourunen klaarasi kitaroinnin lisäksi myös laulupuolen ihan kunnialla.

Soundillisesti Stepping Stonen musiikkia on helppo verrata niin 80-luvun suurin heavynimiin kuin vuosikymmentä aiemmin vaikuttaneisiin proge-jättiläisiinkin. Tämä kaksijakoisuus pätee myös itse sävellyksiin, jotka tästä johtuen eivät ihan ehyintä mahdollista settiä muodostaneet. Bändin omin tyyli ja idea on selvästi vasta löytymässä, mutta osa kipaleista kuulosti jo todella lupaaville. Setin kaksi viimeistä, ja näistä erityisesti jälkimmäinen biisi saivat jalan hakemaan tahtia ja pään nyökyttämään yhdellä jos toisellakin kuulijalla.

Lyhyt tauko ja toinen lyöntivuoro saattoi alkaa. Heti ensitahdeista lähtien viisihenkinen Insert Remedy täytti lavan riehakkaalla ja raivokkaan energisellä paahdollaan. Yhtye ei selvästikään ollut saapuneet paikalle seisokelemaan vaan potkimaan persuksia - ja tiukalla tahdilla, perkele. Keväällä desibelissäkin demollaan esillä ollut yhtye aloitti uransa aikoinaan Nick Cave henkisenä tribuuttibändinä, mutta aikaa myöten mukaan on tainnut tarttunut yhä enemmän ja enemmän raskaampia elementtejä. Niinpä vertaukset herra Caven tuotantoon ovat tätä nykyä aika kaukaa haettuja, näin ainakin tämän keikan valossa.

Kun keikan ensimmäinen vaihe vyörytystä oli läpikäyty Insert Remedy lavensi horisonttiaan hieman rauhallisemman ja tunnelmallisemman tyylin saralle, pysyen silti reilusti englanninkielisen goottihenkisemmän rockin/metallin rajojen sisäpuolella. Lavan edustalle tauon aikana roudatut koskettimet näyttivät tähän asti lähinnä siihen unohdetuilta, mutta nytpä vokalisti Ana astelikin lauteilta alas ja asettui soittelemaan niitä. Näistä uusista asemista vedettiin sitten aivan uunituore kappale, jota ei oltu esitetty kuulemma koskaan aiemmin. Nuorikko kohosi laadullisesti setissä todella korkealla, mikä yhtyettä varmasti miellyttää - harmillista kyllä laulu ei vain tahtonut kuulua koskettimien luota kunnolla.

Seesteisemmän ja melodisemman hetken jälkeen olikin aika antaa taas uutta potkua takalistoon. Lisäpisteitä vielä basistin Dead Kennedys –paidasta. Mikäli mahdollista niin käykääpä katsastamassa bändin livekunto, tarjolla on meinaan reilut löylyt.

Viimeisenä esiintyvä Pentatonik oli tullut allekirjoittaneelle tutuksi vasta muutamaa päivää aikaisemmin, kun olin käynyt ihmettelemässä bändin kotisivuilla näiden - hmm - mielenkiintoisia musiikkivideoita. Suomenkielisen tekno-porno-metallin uranuurtajan (kuten yhtye itseään nimittää) keikka oli allekirjoittaneen suunnalta odotettu tapaus, sillä olen aina tuntenut pientä lukkarinrakkautta raskaampaa koneilla höstettyä jyräystä kohtaan.

Kuten yhtyeen musiikkivideoista jo hieman olikin pääteltävissä, tässä bändissä ei sitten ollut laisinkaan basistia, vaan matalammat taajuudet, murinat ja pörinät hoidettiin ihan puhtaasti konevoimin. Sen sijaan rumpali, kaksi kitaristia ja vokalisti ilmestyivät toki lavalle ja näin säksättävän konetuen säestyksellä tapahtuma saattoi alkaa.

Suomenkielistä ahdistusta, raskaita melodioita ja hetkittäin lähes Rammstein-tyyppistä kitarajunttausta aivan omalla, persoonallisella tavallaan yhdistelevä nelikko aloitti juuri niin vahvasti kuin vain toivoa sopii. Heti alkurynnistyksessä tarjottiin videobiiseistä vanhempi Mustaksi muutan, jonka tarttuvuus tuntui vain tehostuvan näin livenä kuultuna. Komeaäänisen ja asianmukaisesti mustiin pukeutuneen vokalistin persoonallinen lavaesiintyminen loi voimakkaita assosiaatioita Cathedralin Lee Dorrianin suuntaan – ja tämä on siis ehdottomasti plussaa. Kitaristeista julmemman näköinen tarjoili vielä tämän päälle hyviä stemmahuutoja, mikä vain tehosti tehokkaita lyriikoita entisestään. Ja nyt kun tämäkin tuli mainituksi niin täytyy vielä korostaa sitä, kuinka mukavaa oli kun kerrankin suomenkielinen yhtye esiintyi niin että siitä kielestäkin sai selvää. Tällä tyylillä sanoituksetkin avautuvat huomattavasti helpommin.

Pentatonik pääsi melkeinpä koko keikan läpi ilman sen kummempia ongelmia, mitä nyt viimeisten biisien aikana taustasäksätykset menivät kertaalleen lakkoon. Keikan päätyttyä bändi poistui hetkeksi lavalta, mutta yleisö ei tehnyt elettäkään poistumisen suuntaan. Toista videobiisiä Kelvoton jakseltiin huudella, ja kun oikein taputuksin pitkään pyydettiin saapui ryhmä sitten sen vielä heittämään. Yhtyeen konepuoli ei kuitenkaan ollut täysin yhteistyöhaluinen ja ”Paina ny sitä nappia” neuvot yleisön puolelta saivatkin laulajan toteamaan, että joka keikan ainoa mokaaja on taustanauha. Toisella lähdöllä kappale saatiin kuitenkin viimein raiteilleen ja hyvin se näytti paikallaolijoihin uppoavan.

Pentatonik tarjosi illan positiivisimman yllätyksen, sillä hyvää olin osannut odottaa mutta priimaa sain. Näin valmiin kuuloista, vahvaa ja omannäköistä ryskettä en olisi tällä nimenomaisella musiikin saralla uskonut maamme rajojen sisäpuolelta löytyvän – onneksi olin väärässä.

Teksti ja kuvat: Mika Roth