01.10.2004
Olin vuonna 1995 kaverini luona ja lainasin tältä kasan C-kasetteja. Mukana oli mm. P.O.L.:n Parade of Losers, White Zombien Astro-Creep: 2000… ja Marilyn Mansonin ensimmäinen pitkäsoitto. Takaisin Helsinkiin matkatessani kuuntelin lähijunassa Mansonin intensiivistä meuhkaamista ja se teki sellaisen vaikutuksen, että marssin suoraan juna-asemalta levykauppaan. Levyn lisäksi mukaan lähti T-paita. Minusta tuli fani reippaassa puolessa tunnissa.
Mr. Manson haluaa shokeerata, näkyä julkisuudessa ja moni ei pidä hänestä jo pelkästään siksi, ettei hän hirveästi kumartele mihinkään suuntaan, vaan kävelee keskisormi pystyssä omaa polkuaan. Hyvin moni kuitenkin unohtaa, että hän bändeineen on tehnyt kaksi erinomaista levyä. Näistä kummatkin ottavat selvää hajurakoa industrial-mätöstä, nojaten enemmän heavy/glam -osastoon, kuulostamatta kuitenkaan miltään muulta kuin Marilyn Mansonilta. Toinen näistä jalokivistä on välillä varsin rauhallinen, mm. biisit The Dope Show, Coma White ja I Don't Like The Drugs (But The Drugs Like Me) sisältävä Mechanical Animals ja toinen nyt käsittelyssä oleva, ensimmäinen levy. Bändin tunnetuksi tehnyt Anticrist Superstar on sen sijaan The Beatiful People –biiseineen varsin epätasainen levy. Pari uusinta kiekkoa ovat sitten enemmän tai vähemmän vanhan toistoa, vaikka sisältävätkin joitain mainioita paukutteluja. Basisti Twiggy Ramirezin lähteminen kertoo omaa kieltään bändin nykytilasta.
Potrait of an American Familyn kansitaide herättää jo pelkästään vahvoja reaktioita. Kansikuvassa pelottavan näköinen white trash –nukkeperhe istuskelee olohuoneessa ja isän vyösoljessa lukee ”Nobody’s ever raped”. Sisäsivulla taas meikit ympäri oleva tyttölapsi heiluu jonkinlaisen neulan kanssa, Mansonin irvistellessä takana tv-ruudussa. Televisio onkin kiinnostanut bändiä aina. Välillä näistä propagandakoneistoista on tehty risti videossa, välillä niihin viitataan sanoituksissa kuten tv-fucked by plactic queens tai god is in the TV.
Tällainen jatkuva shokeeraamisen yrittäminen saisi suurimman osan bändeistä näyttämään ainoastaan naurettavilta, puhumattakaan äärimmäisyyksiä etsivästä sanoituspuolesta, mutta tässä tapauksessa homma vain toimii. Pelkästään Marilyn Mansonin hurja olemus kuvissa tekee vaikutuksen ja hurjaa on myös raivo tietynlaista Amerikkaa kohtaan. Sanoituksissa vihan kohteita ei yritetä peitellä, eikä myöskään kansivihkon teksteissä: We are what you have made us. We have grown up watching your Television. We are A Symptom of your Christian America, the Biggest Satan of All. This is your world in which we will grow and we will grow to hate you.
Potrait of an American Family alkaa Prelude -sekoilulla, jonka jälkeen lähtee liikkeelle bändin paras biisi koskaan. Cake and Sodomy on yksinkertaisesti loistava purkaus. Se alkaa uhkaavasti paukkuvilla Sara Lee Lucasin rummuilla ja taustalla kuuluu naisen(?) ääni, joka kuulostaa siltä kuin häntä oltaisiin tukahduttamassa tyynyllä tai sitten ollaan harrastelemassa vähän erilaisempaa seksiä. Manson aloittaa lauluosuutensa hokemalla pari kertaa I am the god of fuck ja sitten biisi räjähtää käyntiin. Kyseessä on kappale, jossa bändin parhaat puolet tulevat esiin. Mukana on niin painostavaa meteliä, tarttuva kertosäe, Mansonin äänen hulluus ja puhdasta raivoa. Manson ei tunnu pysyvän kaiuttimien sisässä, vaan tuntuu väkisin puskevan niiden läpi koko olemuksellaan.
Levy jatkuu erittäin mainiolla Luncboxilla, jossa kaipaillaan rocksuuruutta, jottei kukaan vittuilisi. Sitten viekoitellaan ahnaasti Organ Grinderissä, joka kasvaa kasvamistaan ja meno jatkuu Daisy Berkowitzin kitaran viemänä runttauksessa nimeltä Cyclops, jossa kerrotaan kyklooppinaisesta, joka ei näe mitään. Vaikka kaksi edellistä ovatkin erittäin laadukkaita vetoja, niin niitä seuraa kolme mestariteosta. Vuorossa on siitä itsestään kertova Dope Hat, todella aggressiivinen Get Your Gunn ja epätoivoa huutava Wrapped in Plastic. Ja eikä tässä kaikki, kuten ostoskanavilla aina jaksetaan hehkuttaa. Tämän jälkeen vyöryy kehon väkisin liikkeelle pakottava Dogma, jossa osuvasti sanotaan: you cannot sedate all the things you hate. Loppupuolella levyä roikkuvat vielä painajaismainen Sweeth Tooth, miehuudesta kertova Snake Eyes and Sissies ja kauhealta lastenlaululta kuulostava My Monkey. Levyn päättää bändille hyvin tyyppinen ralli nimeltään Micery Machine ja puhelinsoitto, jossa naishenkilö uhkaa bändiä lakimiehellään.
Potrait of an American Family on yksi parhaimpia levyjä mitä olen koskaan kuullut. Sen brutaali voima, turhautuneisuus, yksinkertainen raivo, mielipuolisuus ja hyvin rakennetut kappaleet ovat aivan omaa luokkaansa. En yhtään ihmettele, miksi Trent Reznor aikanaan innostui bändistä ja tuotti tämän levyn. Kyseessä on humalluttava kokemus, joka saa kuuntelijan täyteen ahdistusta, raivoa, vihaa ja epätoivoa. Tämä levy on lähellä uskonnollista kokemusta ja sitä kuuntelemalla tuntee saavansa yliluonnollisia voimia. Jos pelkäät kävellä öisin pimeillä sivukaduilla, niin parempaa kuuntelumusaa en voi kuvitella. Potrait of an American Familyä kuunnellessa melkein toivoo, että joku onneton paskiainen kävisi päälle.
Kari Koivistoinen, kuvat: www.marilynmanson.com
