17.09.2004
The Stone Rosesin jo legendaarista mainetta nauttiva debyyttialbumi on todennäköisesti maailman yli- ja aliarvostetuin levy. Vastikään Observer Music Monthlyssa se valittiin kaikkien aikojen parhaaksi brittialbumiksi jättäen taakseen muiden muassa sekä Beatlesin että Rollareiden koko tuotannon. The Stone Rosesin nimeä on kuitenkin turha etsiä esimerkiksi Amerikassa, tai Suomessa, julkaistuilta samantyyppisiltä listoilta. Esimerkiksi Jake Nymanin mainiossa Aution Saaren Levyt –kirjassa The Stone Roses on mainittu siellä takasivuilla, Top 100:n jälkeen, pienellä printillä. Kyseisten listojen mielekkyydestä kukin olkoon omaa mieltään, mutta selvää on ainakin, että the Stone Rosesin debyyttialbumi pitäisi löytyä jokaisen itseään kunnioittavan rokkidiggarin levyhyllystä.
Jos joku luuli, että Gallagherin veljekset keksivät itse itseriittoisen ja röyhkeän kusipääasenteen, luuli väärin. Oasiksen veljekset vain jalostivat sitä, mitä kutsuttiin madchesteriksi, ja jonka etulinjassa seisoi Ian Brown baggy trouserseissaan, jalat hassusti könöttäen. Brown ei vain laulanut I Am the Resurrection, vaan epäilemättä myös uskoi niin. Eikä täysin vailla syytä, sillä 80-luvun lopun Britanniassa The Stone Roses oli bändi vailla kilpailijoita; ecstasyn hullaannuttamassa Manchesterissa tanssi- ja klubikulttuuri kukoisti, mutta The Stone Rosesin pyrkimys tehdä Hendrixistä ja Simon & Garfunkelista bändivetoista klubimusiikkia oli sittenkin jotain ainutlaatuista, etenkin kun se toimi täydellisesti.
The Stone Roses on albumi vailla täytepaloja. Runkona on kahdeksan kappaletta bändin keikkaohjelmistosta parin edellisen vuoden ajalta. Treeniä on siis takana, ja sen kuulee. Albumi on yhtenäinen, kekseliäs, äärimmäisen itsevarma kokoelma hienoja biisejä, ja sitä kantaa brittiläiselle kitararockille yleensä vieras, vastustamaton groove. Osa kunniasta on siksi syytä osoittaa tuottaja John Leckielle, sillä vaikka biisimateriaali kovatasoista onkin, bändi on siinä kunnossa, että kissanpolkka puhelinluettelon lyriikoillakin menisi varmasti läpi, jos toteutus olisi loppuun asti näin korkealla tasolla. Toinen bändi, toinen tuottaja tai vaikka vain toinen aika, ja tämä levy tuskin nauttisi nykyisenlaista arvostusta. Ja vaikea on kuvitella ketään muuta kuin Ian Brownin odottamassa palvontaa avausraidalla I Wanna Be Adored, jonka noin viidentoista sanan lyriikoissa Brown oikeastaan vain toteaa muillekin olevansa maailman parhaan bändin keulakuva ja oikea rocktähti. Niinpä niin.
The Stone Rosesin kansainvälisesti ehkä tunnetuimmaksi kappaleeksi jäi toisen albumin sinkkulohkaisu Love Spreads, mikä on toki ymmärrettävää ottaen huomioon ne valtavat odotukset ja sen mukainen radiosoitto, mitä bändin toiseen albumiin liitettiin, mutta kertoo myös siitä, että debyytillä valtavaa singlepotentiaalia ei juuri ole. Selkeimpiä kandidaatteja olisivat avausraita I Wanna Be Adored sekä Made of Stone, jonka kertosäe on kärpäspaperia tarttuvampi. Levyn kappaleet tekevät tilaa toisilleen niin, että lopputulos on kuin yhtenäinen jammailusessio, jonka osia on vaikea kuvitella irrallisina. Ja samaan aikaan kysymys on kuitenkin popmusiikista, jonka luonnollinen yksikkö on yksittäinen kappale ennemmin kuin albumi tai keikka. Ristiriitaista? Ehkä, mutta Britanniassa The Stone Rosesin debyyttialbumin biisejä kuulee lähestulkoon demokraattisen tasaisesti ja paljon; The Stone Roses elää nimenomaan klassikkoalbumina, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Siinä missä The Stone Roses bändinä oli sidottu aikaansa ja kaatui madchesterin mukana uudelle vuosikymmenelle tultaessa, niin debyyttialbumi The Stone Roses on jo todistanut kestävänsä aikaa paljon tekijöitänsä paremmin ja ylittävänsä sukupolvien välisiä kuiluja ottamatta edes vauhtia. Levyn musiikki on juuri niin ajatonta, että vanhojen keikkataltiointien katselu on lähes tuskallista, sillä vaate- ja hiusmuodin sekä lavaelkeiden osalta bändi oli varmaankin muodikas juurikin vuonna 1989 eikä sitten juurikaan sen jälkeen. Vuonna 1994 the Stone Roses sai lopulta ulos myös toisen albumin, debyyttinsä lailla mielikuvituksekkaasti nimetty Second Coming, joka aliarvostettiin ilmestyessään komeroiden pohjalle, mutta on myöhemmin huomattu varsin kelpo kiekoksi.
Brittitoimittajien suhteellisuudentajun kyseenalaistaminen on yleensä aika epähaasteellista puuhaa. The Stone Roses on monta kehua ansainnut; tuskin yksikään yksittäinen albumi on vaikuttanut 90-lukulaisen brittipopin syntyyn niin paljon kuin the Stone Roses. Noel Gallagherkin nöyrtyi viimeksi viime viikolla Jonathan Rossin vieraana kehumaan albumin vaikutusta uravalintaansa. Siihen, onko the Stone Roses sitten todella paras brittilevy ikinä, sanon vain, että on piristävää nähdä kärkisijoilla yksi sellainenkin levy, jonka julkaisuvuosi ei ole 60- tai 70-luvulla. Ehkä osa tämän päivän musiikkitoimittajistakin on siis syntynyt 50-luvun jälkeen.
Tuskin maailman paras levy, ehkei kaikkien aikojen brittilevy, mutta ehdottomasti yksi, jonka ottaisin mukaani autiolle saarelle.
Jari Tuomanen, kuva www.stoneroses.net
