10.08.2004
Jäähalli/Helsinki
Kun kaksi suosittua bändiä hajoaa ja osa näiden jäsenistä perustaa uuden bändin, niin odotukset ovat monesti kovat. Tällaisia viime aikoina perustettuja, inhottavasti superkokoonpanoiksi kutsuttuja bändejä ovat mm. Audioslave ja Velvet Revolver. Ensimmäisen osalta petyin lopputulokseen, sillä pidin erittäin paljon sekä Rage Against the Machinestä että Soundgardenista. Sen sijaan Velvet Revolver yllätti positiivisesti kahdesta syystä. Ensinnäkään en koskaan ole pitänyt Guns N’Rosesista ja Stone Temple Pilotsin levyt eivät ole kolahtaneet kahden ensimmäisen lätyn jälkeen.
Velvet Revolverin Suomeen tuleminen oli hieno juttu, sillä pumppu on saanut vasta ensimmäisen levynsä ulos ja saipa nähdä Scott Weilandin vielä elävien kirjoissa. Velvet Revolverin piti tulla alun perin Kulttuuritalolle, mutta kovan kysynnän vuoksi keikka siirrettiin Jäähalliin. Kaiken kaikkiaan 5 000 ihmistä pakkaantui lopulta kohtuulliseen täyteen konserttitilaan. Missasin yllättäen lämppäriksi kutsutun Hybrid Childrenin, mutta tämä varmaan suotaneen allekirjoittaneelle anteeksi. Oli joka tapauksessa jännää nähdä Velvet Revolverin jäsenet. Olisiko Weiland tolkuissaan? Menettäisikö Slash suhteellisuuden tajunsa kitarasoolojen pituudessa? Kuinka paljon Guns N’ Rosesin ja Stone Temple Pilotsin biisejä soitettaisiin?
Keikan alussa Scott Weiland saapui lavalla nahka-asuineen, pilottilaseineen ja koppalakkeineen. Herra näytti kliseiseltä, tosin vähän riutuneelta homobaarin asiakkaalta. Lavalle marssivat myös mm. Wasted Youthissa ja Electric Love Hogsissa soittanut kitaristi Dave Kushner, sekä Guns N’ Rosesista tutut basisti Duff McKagan, rumpali Matt Sorum ja Slash. Hivenen ihmetystä herätti Slashin Nirvana-paita, mutta toisaalta, mitä minä näiden kahden bändin kauan aikaa sitten tapahtuneesta kahnauksesta tiedän.
Keikka lähti hyvin liikkeelle Sucker Train Bluesilla, Do It For The Kidsillä ja Headspacella. Sitten seurasi toinen keikan Stone Temple Pilots -biiseistä, Crackerman. Oli mukavaa huomata, kuinka kummatkin STP:n biiseistä olivat bändin ensimmäiseltä Core-levyltä. Tässä vaiheessa Duff McKagania ihannoiva naisseuralaiseni hihkui pikkutyttömäisellä innolla, kun mies otti paidan pois (hampaiden kiristelyä). Strippailun jälkeen oli luvassa Illegal I Song ja hyvin rullaava Guns N’ Rosesin biisi It's So Easy.
Kaiken kaikkiaan Guns N’ Rosesin kappaleet olivat hyvin valittuja, sillä ne sopivat settiin, eikä mitään November Rain-tyyppisiä ällötyksiä kuultu. Hitaista puheen ollen, ainoaksi slovariksi jäi elämän alamäestä kertova Fall To Pieces. Hyvä niin, sillä allekirjoittanut ei niin hirveästi bändin hitaista välitä ja tuskinpa kukaan You Got No Right –biisiä jäi kaipaamaan. Hetken hengähdystauon jälkeen päästiin taas vauhtiin. Vaikkei yleisö ollutkaan niin Big Machinen ja Set Me Freen messissä, niin kummatkin biisit toimivat ja rokkasivat ainakin allekirjoittaneelle enemmän kuin hyvin.
Velvet Revolver on varsin mielenkiintoisen näköinen bändi livenä. Siinä missä gunnari-kundit poseeraavat tuttuun tyyliin, niin hyperaktiivinen Weiland kieppuu kuin känninen ballerina, kiemurtelee kuin villiintynyt käärme ja huutelee megafoniin. Scott-pojun menoa ja kestävyyttä ei voi kuin ihmetellä. Kaiken kaikkiaan bändi soitti hyvin, vaikka kitara- ja bassosooloja oli liikaa meikäläisen makuun. Toisaalta Slashillä oli sen verran faneja yleisössä, että moni muu olisi varmaan mielellään kuunnellut pidempiäkin tiluliluja. Yksikin kundi eturivissä huuteli jatkuvasti ”I love you Slash”.
Tästä kiharapäästä puheen ollen…kun bändi oli sitten n. 50 minuuttia soitellut ja oli encoren aika, kaivoi tämä rock-kukko vanhan tutun silinterin päähänsä. Näinpä oli toisen Guns N’ Roses –biisin vuoro, nimeltään Used To Love Her. Sitten tulikin yllättäen konsertin paras kappale, sinkkubiisi Slither. Jostain syystä tämä kipale kuulosti livenä törkeän hyvältä, paljon paremmalta kuin levyllä. Fiiliksiä paransi koko Jäähallia halkovat vaaleanvihreät valot, jotka loivat epätodellisen tunteen, kuin olisi akvaarion sisällä. Itse bändi oli taas verenpunaisten lamppujen alla paistattelemassa ja fiilistelemässä. Tämän jälkeen pärähti kaiuttimista Stone Temple Pilotsin Sex Type Thing, joka pisti kyllä jalan nousemaan reippaasti väsymyksestä huolimatta. Ensimmäinen encore päättyi lopulta silmiä koittelevaan strobotulitukseen.
Bändi teki vielä toisen encoren ja sen aikana soivat Guns N’ Roses –biisi Mr. Brownstone ja levyltäkin löytyvä Sex Pistols–coveri Bodies, joka antoi varsin räkäisen, punkahtavan lopun tälle 1,5 tuntia kestäneelle keikalle. Kaiken kaikkiaan Velvet Revolverin keikka oli hyvä, vaikka mistään vuoden tapauksesta ei voikaan puhua. Yleisö oli kohtuullisesti mukana meiningissä ja tuskinpa Stone Temple Pilots – tai Guns N’ Roses –fanit pettyivät mitenkään keikkaan. Toki yksi kundi valitti, ettei Scott ei kuulosta Axl Roselta. Noh, se on kyllä harvinaisen totta. Scott Weilandin saisi kuulostamaan kyseiseltä herralta vain hetkeksi... potkaisemalla napakasti nivusiin.
teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen
