Ruisrockin lauantai

Festivaalikesä 2004 oli ehtinyt jo hyvään vauhtiin, mutta Ruisrockin lauantain alkuun sää ei taaskaan suosinut festarikansaa. Onneksi sateista päästiin iltapäivään mennessä ja loppuviikonloppu sujui rattoisasti hyvien keikkojen, vauhdikkaiden pilvien ja jopa kuumottavan auringon parissa. Ruissalon perinteisillä kentillä Desibelin toimittajista heiluivat Nelli Korpi (N.J.), Teemu Jokelainen (T.J.) ja Tero Lyytikäinen (T.L.).

Näin heti alkuun täytyy heittää ne perinteiset kritisoinnit. Alkuun aikatauluista: siis mitä helvettiä mikään keikka alkaa 11.30!!?? Varsinkin kun sekä kaupungista että leirintäalueelta kestää puolesta tunnista tuntiin saapua festivaalialueelle. Ja toiseksi ne päällekkäiset keikat: Useassa kohdassa kärsittiin kiinnostavien keikkojen sumasta ja välillä saatiin pohtia, että mitä keikkaa edes viitsisi mennä katsomaan? Jonkun verran tasaisemmin olisi voinut sijoitella näitä niin sanottuja mainstream-pumppuja, ulkomaan nimiä ja suomalaisia pienempiä kiinnostavuuksia. Kolmas kritisoinnin aihe olivat sisäänpääsytarkastukset: Alueen sisälle ei saanut viedä edes näitä tuiki tavallisia avainketjuja, mutta myyntikojuissa oli tarjolla mitä rankempia piikki-kaulanauhoja. Että sellaista tällä kertaa. (N.K.)

Sen jälkeen kun Ruisrock siirtyi Merimaan hanskoihin ovat järjestelyt menneet perseelleen joka vuosi. Tähän asti tilanne on ollut siedettävä ja mennyt alkukankeuden piikkiin, mutta tänä vuonna homma alkoi vaikuttaa kestämättömältä. Jopa sen pystyy sietämään, että busseilta on puolen tunnin kävelymatka porteille, kun ottaa huomioon Ruissalon maantieteelliset erikoispiirteet, mutta heti kun astuu portista sisään niin alkaa suoranainen vittuilu festarivieraille. Aloitetaan yleisistä: Ohjelmisto ja aikatalut ovat jonkun aivokuolleen suunnittelemat, alueella ei ole minkäänlaista teltta- tai pikkulavaa, joissa voisi esitellä nousevia kykyjä. Lähes kaikki kotimaiset pändit ovat niin suuren yleisön juttuja, että tiedostava rockari ei voi kuin seistä kädet taskussa. Lauantain ainut varteenotettava kotimainen nimi Sweatmaster esiintyi heti aamusta, sen jälkeen kului kuusi tuntia ennen kuin samasta genrestä tarjottiin yhtään mitään. Sitten olikin monta bändiä päällekkäin ja sama toistui sunnuntaina Backyard Babiesin kanssa.

Toinen asia mitä pitää moittia on turvatoimet ja järjestelyt portilla. Liian vähän sisääntuloväyliä + yli-innokkaat järkkärit = jonoa. Niittivyöt ja avainketjut piti jättää narikkaan kahden euron (12 MK:n) hinnalla ja narikkaan piti tietysti jonottaa. Mutta heti kun pääsi alueelle selvisi, että ketjuja ei oltu otettu pois kuin satunnaisilta tapauksilta ja niittivöitä ja ketjuja myytiin alueella. Järkevää. Ja kun avaimia lähti hakemaan narikasta niin eihän niitä tietenkään löydy sieltä kassien seasta kun mitään erillistä pienesinenarikkaa ei tietenkään ollut. Hienoa. Sitten vielä pressien ja vippien näkökulma. Pressien akkreditointi oli ilmeisesti jätetty kesäharjoittelijalle. Kuuleman mukaan lähes kaikki toimittajat joutuivat selittelemään päästäkseen tekemään töitään. Bäckärillä ei ollut mitään muuta juomatarjoilua kuin bändien raidereissa vaaditut. Pidetään yhteistyökumppanit tyytyväisinä. (T.J.)

Jotain positiivistakin järjestelyissä oli. Sisääntulo sujui kuitenkin huomattavasti nopeammin kuin viime vuonna, anniskelualueilla oli harvemmin ruuhkaa eikä lavalta toiselle porhaltamisessa tullut vaikeuksia. Osaltaan tähän auttoi myös viime vuotta vähäisempi yleisömäärä ja eri aikoihin alkavat keikat. Loppuunmyytynä lauantaina paikalla oli 25 000 vierasta, kun sunnuntain keikoista pääsi nauttimaan 18 000 kuulijaa. Yhtään peruutusta ei tullut ja muutenkin keikat pysyivät suhteellisen hyvin aikataulussa.

Ja itse asiaan, eli Ruisrockin lauantaihin ja Sweatmasterin keikalle. Edellisestä turkulaispoppoon kohtaamisesta ei ollut kulunut kuin kuukausi, mutta jälleen oli pakko ehtiä puoli kahden aikaan paikan päälle ja mukaan iloisiin rockailuihin. Aamun Wojciech ja Viikate jäivät “logistisista“ ongelmista johtuen tsekkaamatta, mutta onneksi festivaalifiilikseen oli helppo päästä mukaan tällä Puistolavan keikalla. Jengiä oli sateesta huolimatta messissä jo varsin mukavasti ja Sweatmaster halusi antaa sille kunnon setit. Pumppu soitti paljon uudempaa materiaalia, josta muun muassa ihka uuden seiskatuumaisen versio Baby Woodrosen Pouring Waterista toimi varsin hyvin. Ei tästä bändistä koskaan pahaa sanottavaa saa, sadekin lakkasi ja encore kuultiin. Jee jee fiilis! (N.K.)

Vaikka edellinen keikka nosti fiilikset, heti perään tuli festivaalin pisin tauko ennen yhtään kiinnostavaa bändiä. Iltapäivän Kemopetrolia tuli kuunneltua rannalta käsin. Ei voi muuta sanoa kuin, että samalta kuulosti kuin aina ennen. Jopa ikivanha Child Is My Name oli ilmeisesti pakko soittaa. Lavameno näytti screeniltä katsottuna juuri siltä kuin aina, eikä kummempaa yleisön jututtamista ollut ilmassa. Tylsää. Iltapäivää jatkoivat Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Scandinavian Music Group, Kotiteollisuus, Maija Vilkkumaa, Tiktak, Mokoma ja CMX. Suurta yleisöä setit tuntuivat kiinnostavan, olihan paikalla tuo 25 000 vierasta. Perusfestivaalikamaa hitteineen ja huudatuksineen riitti, mutta missä on yllätyksellisyys ja omaperäisyys bändien seteissä ja lavaohjelmassa?

Lähempänä seitsemää alkoi pahin keikkasuma. Osittain päällekkäin soittivat kaikki illan rockpumput: Turbonegro, Hawkwind, Motörhead ja The Von Bondies. Samaan sumppuun oli heitetty myös päivän ainoa reggae-annos Jukka Poika & Jenkkarekalta, harvoja kotimaanvierailujaan soittava Nightwish sekä kymmenen kuukauden keikkatauolta palannut Zen Cafe.

Iltapäivän tylsyys vaihtui kyynisen onnelliseen elämän pohdintaan Zen Cafen kanssa. Vaikka bändi nykyisellään kuuluukin näiden suomenkielisten suurten joukkoon, jostain syystä sen oivaltavat totuudenmukaisuudet ja luonteva itseironia ovat aina iskeneet. Jälleen kuultiin perussettiä Harrista Taloon ja Idioottiin. Zen Cafen miehillä oli makeat kukkaseppeleet ja lava oli täynnä auringonkukkia, josta lisää plussaa auringon takaisin tuoneelle bändille. Kymmenen kuukauden keikkatauko näkyi ja kuului. Antautuminen yleisölle oli aivan toista luokkaa kuin iltapäivän muilla yhtyeillä, joista useimmat olivat jo tänä kesänä tahkonneet sen puolisenkymmentä festaria. Samuli Putrolta kumppaneineen irtosi juttua tuon tuosta ja Niittylavan yleisö diggasi. Encoren Taxi nosti kuitenkin mieleen suuret kyseenalaistukset koko suomalaisuutta kohtaan; mikä ihme meitä vaivaa, mistä syntyy tämä suuri melankolisuus ja kyynisyys? Eikö elämästä voi tehdä nautittavaa, sellaista kuin sen haluaa olevan? (N.K.)

Norjan ylpeys Turbonegro saapui jo toisena vuonna peräkkäin ilostuttamaan Ruissalon juhlakansaa. Kovan livepändin maine on selvästi kiirinyt, sillä rantalavalle oli saapunut yli tuplasti yleisöä viimevuoteen verrattuna. Perinteisen Turbojugend -fanaatikkokaartin lisäksi paikalle oli ilmaantunut myös ”normaalisti” pukeutunutta kansaa ihmettelemään homoseksuaalisuuden ilosanomaa. Niin, onhan ennen kulttipändinä pidetty Turbonegro saanut huomiota valtavirtatiedotusvälineissä; mm Fuck The World on soinut MTV:llä. Farkkuryhmä pani kasvaneen yleisömäärän merkille ja palkitsi katsojat huomattavasti edelliskesää tiukemmalla setillä. Turbonegron keikat liikkuvat jossain performanssiesityksen ja rock-keikan välimaastossa. Tällä kertaa näiden osa-alueiden tasapainottaminen onnistui poikkeuksellisen hyvin. Yleisöä viihdytettiin aika ajoin laulaja Hank von Helveten saarnoilla ja erilaisilla oudoilla tempauksilla, kuten yleisön kastelemisella tekoverellä Drenched In Blood -kappaleen aikana. Pääpaino showssa oli kuitenkin tärkeimmässä, eli tiukassa Rock n`Rollissa. Monista muista friikkisirkuspändeistä eroten Turbonegron musiikillinen anti on varsin kiinnostavaa ja vielä kun tällä kertaa soitto sattui olemaan varsin timmiä niin meno ei voinut olla muuta kuin loistavaa. Keikan kohokohdiksi nousi lähinnä Scandinavian Leather -levyltä Turbonegro Must Be Destroyed ja vanha klassikko Don`t Call Me Motherfucker, Motherfucker, joka kiihotti yleisön ponnekkaaseen yhteislauluun. Kaiken kaikkiaan tästä keikasta ei ole juuri pahaa sanottavaa. Kun vielä ottaa huomioon Ruisrockin varsin munattoman uuden Rockin tarjonnan niin täytyy sanoa, että Turbonegro oli garagerokuille viikonlopun ehdoton kohokohta. (T.J.)

Vähän aikaa sitten uuden levynsä julkaissut Nightwish tarjosi yhden Ruisrockin mahtipontisimmista show-elämyksistä Niittylavan pääareenalla. Tasaisesti eri albumeilta soitetut biisit tavoittivat kuulijansa ja meno oli yleisön joukossa aikamoista. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kerrottakoon, että laulaja Tarja Turunen sanoi muutaman biisin päätteeksi "Tuhannet kiitokset". Tuollainen kuuluisi kyllä enemmän kansallisteatteriin kuin hevibändille, mutta saipahan siitä hyvät naurut. (T.L.)

Eläkeikää lähestyvä Lemmy osoitti taas kerran olevansa varsin varteenotettava rockjyrä. Suoraan Hawkwindin keikan vierailevan tähden paikalta omalle keikalleen rynnännyt rockdinosaurus veti keikkansa rutiinilla. Motörheadin setti piti sisällään kaikki ne standardit mitä on lukuisilla suomenvierailuilla totuttu kuulemaan. Toisaalta mikäpä siinä on vanhoja hittejä vedellessä, kun settiin kuuluu sellaisia biisejä kuin Motörhead ja Ace Of Spades. Suhteellisen pitkä keikka ei pitänyt sisällään mitään suuria yllätyksiä tai kohokohtia. Omien hittien lisäksi kuultiin lähes pakollinen Sex Pistols -coveri ja välispiikitkin olivat lähes samat kuin pari vuotta sitten Ankkarockissa. Iso miinus tulee liian pitkästä rumpusoolosta, joka tarjosi Lemmylle tauon. Ei vanha mies enää jaksa yli tunnin settiä putkeen.

Kaikesta tästä huolimatta Motörheadin näkeminen livenä on aina iloinen asia. Homma toimii hyvin kun perusasiat ovat kunnossa; loistavat biisit kautta linjan, karismaattinen keulahahmo Riddenbacker -bassoineen ja asiansa osaava bändi. Tämä konsepti toimii vaikka se ei tarjoakaan paljoa yllätyksiä. Toinen asia on se, että onko mitään järkeä pistää yhdelle Suomen suurimmista rockfestivaaleista lauantain pääesiintyjäksi ryhmää, jonka viimeisestä hitistä on kulunut parikymmentä vuotta? Ryhmä on toki instituutio ja vetää aina paikalle oman faniyleisönsä, mutta haloo Merimaa, olisiko aika sainata pääesiintyjiksi nuoria ja nousevia kykyjä? Vähän kunnianhimoa siihen festivaalin järjestämiseen. Ja mikä järki oli pistää Motörhead samaan aikaan Von Bondiesin kanssa, joka kuitenkin kiinnostaa samaa yleisöä? (T.J.)

Päivän kiinnostavin bändi, yhdysvaltalainen The Von Bondies, oli laitettu soittamaan yhtä aikaa Motörheadin kanssa. Monet olisivat saattaneet olla myös tällä Puistolavan keikalla, jos edellä mainittu suuruus ei olisi vallannut Rantalavaa. Myös itse The Von Bondiesin keulahahmo, laulaja-kitaristi Jason Stollsteimer, kummasteli päällekkäisyyttä ja olisi itsekin halunnut kuulla Motörheadia. Onneksi myös The Von Bondiesista kiinnostuneita riitti ja pienen jäyhyyden jälkeen nelikko huomasi, että jengi oikeasti haluaa kuulla kunnon setit myös heiltä. Johtuiko sitten tästä kiinnostavien bändien puutteesta, mutta The Von Bondies iski todella kovaa. Eturivin bailaus ja toinen toistaan iskevämmät garage-rockbiisit saivat pogoilemaan koko tunnin keikan ajan. Mielenkiintoa musiikkiin saatiin jokaisen jäsenen ottaessa vuoron perään vokalistin vastuun. Erityisesti basisti Carrie Smithin laulama Not That Social sekä ehkä isoin hitti C´mon C´mon olivat varsin hyviä vetoja. White Stripesiin vertailuja täytyy kyllä kummastella. Kummatkin sattuvat olemaan kotoisin Detroitista ja yhteistä taustaa on, mutta ei tätä edellämainittuun tarvisi juuri verrata. The Von Bondies viihdytti yleisöä myös yrittämällä pummata kyytiä Helsinkiin tai majapaikkaa Turusta. Näinkö näitä maailman starboja kohdellaan tällä ukkojen festivaalilla? Minuun setit iskivät lujaa ja keikka nousi ehdottomaksi lauantain kohokohdaksi. (N.K.)

Lauantai-illan päätti spektaakkelimaisella esityksellään Hanoi Rocks. Pyrotekniikkaa ja paperisilppua lensi ylös Nightwishin malliin ja laulaja Mike Monroe kiipeili tuttuun tapaansa lavarakenteissa. Keikka oli suurelta osin viimevuoden kopio encoreja myöden, eikä se loppujen lopuksi herättänyt kummempia tuntemuksia. Liekö jatkuva keikkailu saanut jonkinmoisen rutiinin päälle, josta ei jakseta enää poiketa? (T.L.)