23.05.2004
Faith No More kärsi koko olemassaolonsa ajan vuodesta 1982 vuoteen 1998 saakka kahdesta piinaavasta ongelmasta. Ensinnäkin bändin levyjä ei etenkään loppuaikoina myyty mitenkään mairittelevia määriä, vaikka niiden erinomaisuutta ja hyviä puolia yleisesti kehuttiinkin. Bändi kuuluikin koko urana ajan siihen pieneen ryhmään jota niin kriitikot kuin ”tavallisetkin” musiikinkuuntelijat jaksavat jokaisen levyn jälkeen varauksettoman monisanaisesti ylistää, mutta joka kenties niiden todellisten hittibiisien puutteen takia jää aina listoilla alemmille portaille. Toinen, ja samalla huomattavasti pahempi ongelma oli pysyvän ja samalla pystyvän kitaristin löytäminen. Alusta asti mukana ollut Jim Martin ei koskaan täyttänyt täysin tonttiaan, eikä hänen tilalleen löydetty pysyvää miestä – mihin leipääntyneenä bändi viimein ilmoitti lopettavansa toimintansa.
Faith No More saavutti kaupallisen huippunsa vuonna 1989 julkaistulla The Real Thing levyllä, jolta lohkaistiin sen suurimmaksi hitiksi etenkin taivaskanavien voimasoiton avulla noussut Epic. Kolme vuoden ja mielestäni erittäin onnistuneen Live At The Brixton Academy livelevyn jälkeen oli kuitenkin aika tehdä jotain uutta. Jos The Real Thing olikin ollut jossain määrin kokeellinen ja eri tyylejä kokeellisesti yhdistelevä oli se vasta alkua Angel Dustin rikkaan monenkirjavalle maailmalle jossa kaikki tuntui olevan mahdollista. David Bowieta kutsutaan usein aivan perustellustikin rockin suureksi kameleontiksi joka saa vaikka munniharpun kuulostamaan vetävältä rock-soittimelta. No, mielestäni Faith No More on nostettavissa tuohon samaan hyvin pieneen kerhoon, sillä etenkin tällä levyllä bändi saa kaikki oudoimmatkin kokeilut ja villeimmätkin visiot kuulostamaan erehtymättömästi omalta itseltään. Vaikka myynnillinen menestys olisi voinut olla huomattavasti mittavampi ryhmä saavutti taiteellisen lakipisteensä tällä albumilla joka on nostettava yhdeksi kaikkien aikojen rocklevyistä.
Levyn avauksena soivat Land Of Sunshine ja Caffeine ovat vielä suhteellisen perinteisiä FNM kappaleita. Niiden sijoittaminen näin alkuun on ollut varmasti jonkinasteinen yritys pehmeään laskuun. Vaikka sävellykset ovat selkeästi ryhmän itsensä näköisiä alkaa etenkin Caffeine loppupuolelle jo karkailemaan kohti avoimempien näkemysten vapauttavia horisontteja. Kolmanneksi onkin sitten sijoitettu levyn suurin singlehitti MidLife Crises, josta moni Angel Dust levyn parhaiten muistaakin. Vaikka yhtye itse alkoi nopeasti vierastamaan kappaletta sen hittiyden takia on se mielestäni yhä muotovalio puhuttaessa toimivan rock-biisin anatomiasta.
Ja sitten taivas romahtaa. Neljäntenä soiva oudon leijaileva ja lähes täysin Mike Pattonin dramaattiselle yksinpuhelulle rakentuva RV pistää hämyisine yökerho soundeineen pakan aivan sekaisin. Tästä eteenpäin saadaankin sitten nauttia matkasta rockin ihmemaan siihen päähän jossa säännöt on tehty vain sitä varten, että niitä on niin mahdottoman hauskaa rikkoa. Toinen toistaan seuraavat raidat tuntuvat aluksi olevan vain joukko mitä oudoimpia sekasikiöitä. Esimerkiksi Malpracticen raskaasta vaeltelusta hypätään vaivattomasti Kindergartenin perinteisemmän rakentelun kautta majesteetillisilla uruilla starttaavaan ja taustahuutosakin tukemaan Be Aggressiveen. Iloisen auringonpaisteinen A Small Victory käyttää vuorostaan kasvualustana sangen japanilaistyyppistä melodiaa, jota vielä korostetaan taustalla leijuvilla itää huokuvilla koskettimilla. Heti tämän hauskan ja huolettoman kipaleen perään kuullaan Crack Hitler, joka on juuri niin raskas ja tyly junttaus kuin mitä nimestäänkin voi päätellä. Kappaleen äänimaailma ennakoikin jo kolme vuotta myöhemmin ilmestyvän King For A Day, Fool For A Lifetime levyn raaempaa ja kylmempää toteutusta ehdottomuudessaan.
Päätöskaksikko Jizzlobber ja Midnight Cowboy ovatkin sitten taas kaksi aivan omaa erillistä maailmaansa. Jizzlobberin koko olemassaolo pohjautuu Pattonin raakaan huutamiseen, joka lähenee jo lopun kliimaksissa hysteerisen raivon hurmiota. Toteutus koettelee jo sitä veteen piirrettyä rajaa millä määritellään kuinka pitkällä on liian pitkällä. Tämän energiaa ja raivoa iskevän hakkaamisen jälkeen paikalle saapuu Midnight Cowboy. Hiljainen ja akustinen instrumentaali käyttää pääasiassa seesteistä harmonikkaa, joka päättää monisävyisen ja kieltämättä erikoisen matkan rockin ihmemaahan hiljaisen keinuvissa merkeissä.
Angel Dust on ensisijaisesti yksi iso teos olematta kuitenkaan millään tavoin mikään teemalevy. Jokainen levyn kappaleista olisi kehyksestään irroitettuna pahasti eksyksissä, mutta yhdessä ne kaikki tukevat toisiaan. Tästä johtuen potentiaalisten singlejen löytäminen näin kokeelliselta tuotokselta osoittautui aiempaa vaikeammaksi, koska kappaleissa ei yksinkertaisesti ollut aineksia crossover-hiteiksi. Nykyään esimerkiksi Radiohead ja Coldplay ovat osoittaneet että ollakseen suuri ei joka levyltä välttämättä tarvitse löytyä suuria hittejä, ikävä kyllä asiat eivät olleet yhtä hyvin 90-luvun alkupuolella. Vaikka FNM tämän jälkeen hitaasti liukui alas menestyksen ja myynnin liukkaita portaita onnistui se luomaan nipun kuolemattomia klassikoita, ja niistä suurimmaksi on aikaa myöten mielestäni noussut Angel Dust.
Mika Roth
Kuvat: www.fnm.com
