Kitkerät neitsyet, Haarakiila

Hersyvää huumoria, iskevää ironiaa ja sattuvaa satiiria naisnäkökulmasta tarjoileva lauluyhtye Kitkerät neitsyet oli Tampereen Yo-talolla kerrassaan LOISTAVA! Neljän tummissa iltapuvuissa ja viininpunaisissa ruseteissa esiintyneen neitsyen musiikillinen miessukupuolen piikittely irrotti naurua ja ihastusta mukavan täydestä Yo-talosta, taustabändin keskittyessä laivadiscoa, humppaa, tangoa, yökerhojazzia ynnä muita sekalaisia mausteita sisältävän tahdin ylläpitoon. Amnestyn järjestämän iltaman aloitusaktina oli kuitenkin ensin tarjolla neljän nuoren neidon asenteellista punkpoppia. Haarakiilan tuoreimman äänitteen nimi Samassa kirkkoveneessä kertoo paljon huumorintajusta ja näkökulmasta.

Neljän naisen harakka-asenteella punkpoppia vääntävä yhtye oli soiton puolesta melko keskinkertainen, yksinkertaisesta kertosäekeskeisestä veivaamisesta nousi lähinnä mieleen Juustopäät. Myöskään Yo-talon soundit eivät täysin natsanneet, rummut soivat turhankin lujalla, samoin laulu. Nelikon vahvuus onkin asenteellisissa sanoituksissa, naisnäkökulmaa tarjoillaan reteesti. Suht harmitonta poppista olikin vaihteeksi ihan mukavaa kuunnella ihan fiksulla sanomalla, eikä sillä iänikuisella diiba-daaballa. Vaikka Vittuvoimaa -biisillä aloitettu keikka olikin energinen repäisy, olisi asenteellisuutta saanut tuoda esiin hiukan räväkämminkin. Nyt sanoma jäi hiukan hennoille kantimille. Jotenkin nelikko ei myöskään tuntunut ”ottavan tilaa haltuun” eli rohkeammin vaan esiintymään. Vaikka toinen kitara välillä sanoikin sopimuksen irti, ei moista häiriötä kaksikitaraisessa punkissa edes huomannut. Encoreakin olisi yleisö kaivannut, mutta ei tällä kertaa. Juna muuten jättää ja kun kerran kitarassakin mättää... Setin kaksi vikaa biisiä Pornoa kaikille! ja Tiskivuoro(?) olivat jo oikein toimivia, varsinkin ensin mainitun sisältäessä jo selkeitä koukkuja. Ihan mukava ensikosketus tähän kolmivuotiaaseen yhtyeeseen, mutta tekemistä on toki vielä.

Kitkeriltä neitsyeiltä puuttui Yo-talolla niin Juha Nurmi foneineen kuin solisteista Anna Välimäki. Eveliina Allosta paikkasi puolestaan Hanna-Reetta Koivisto, joten miesasiallinen naisasiayhtye esiintyi Amnestyn keskiviikkoiltamissa kahdeksanhenkisenä. Feministirockilla ja Levyraadinkin vakuuttaneella hittibiisillä Hei poika aloittanut yhtye yhdistää hienosti rauhallisen monimuotoisia taustoja kitkerään sanomaan, jota neljä (tai täydessä kokoonpanossa viisi) neitsyttä esittää varsin huuli poskessa –asenteella, dramaattisilla elkeillä ja loistavalla ironiantajulla. Etenkin basisti Kai Herdinin ohella suurimmasta osasta yhtyeen biiseistä vastaava Vappu Rossi esiintyi lavalla kuin kotonaan, kertoen pienimuotoisia tarinoita elämästä sopivasti piikitellen ja nokkelasti huomioiden. Rossin johtamien kappaleiden lisäksi myös esimerkiksi Leena Helteen soolona esittämä Sunnuntailaulu oli kerrassaan upea! Antti Mattilan koskettimilla, Markus Valgamaan kitaralla ja Tuomas Pekkalan rummuttelulla täydentyvä soitanto kuorrutettuna taistolaishenkisellä lauluryhmällä nosti ensinnä mieleen Ultra Bran, niiltä ajoilta jolloin jo edesmennyt yhtye ei vielä ollut alkanut rockata tosissaan. Lieköhän samanlaista hauskuutusta kuultu UB:n alkuaikojen treenisessioissa?

Yhtyeen materiaali käsitteli luonnollisen miespiikittelyn – kuten Nollista nollin ja vastakohtaa kuvaava Täydellinen mies – lisäksi elokuvateatterin näkyvyysongelmia (Nään sinut edessäni), parrasvaloihin pyrkimisen salattuja puolia (Setä, tee minusta tähti) ja yhteiskunnallista syyllistämistä (Tango Pecunia). Silti parisuhde ja naisena oleminen olivat ne keskeisimmät teemat. Kuten nimibiisillä Kitkerät neitsyet todetaan, kyllä naisillakin voi olla ongelmia pihtaavien miesten kanssa. Sais ees taudin että edes gynis uskois!. Hieman kabareenmakuinen esitys oli ensikertaa nähtynä kerrassaan valloittava, mitenhän kitkeryys mahtaa purra levymuodossa? Yhtyeen debyyttilevy julkaistiin reilu vuosi takaperin, suosittelen tutustumaan. Encoressa Vappu Rossin soolona esittämä Välikausinainen sekä mainion hersyvä Humppa fatale idioottimiehineen jättivät haltioituneen yleisön osoittamaan raivokkaasti suosiota, naurunkyyneleet silmänurkassa ja jalat tanssitunnelmissa. Minähän en anna miestenretkujen minua pompotella...

Ilkka Valpasvuo