10.12.2001
Tentattavana tällä kertaa Duncan Teleport -yhtyeen nokkamies Miika Jalonen.
Keitä te oikeastaan olette?
Miika: - Yhtyeemme nimi siis on Duncan Teleport, rockmusiikin suuri galaksienvälinen pelastaja viimeistään vuosimallia 2005, jolloin ensimmäinen 5-vuotissuunnitelmamme umpeutuu!
Minä laulan ja soitan kitaraa, muut bändissä vaikuttavat henkilöt ovat kosketinsoittaja Anna Czaplicki, basisti Jarno Marttila, kitaristi Jari Jokirinne ja rumpali Mikko Rissanen eli kollektiivisesti viisi nuorta ja reipasta tamperelaista muusikkoa.
Millainen on yhtyeenne sisäinen kemia? Kuka tekee mitäkin?
Miika: - Parhaiten kollektiiviamme voisi kuvailla lempeäksi diktatuuriksi; minä teen kappalerungot, jotka sovitetaan DT -muottiin yhdessä, usein jammailemalla biiseistä aluksi vapaamuotoisia puolituntisia versioita, jotka sitten pikku hiljaa kylmäpuristetaan perinteisempään rokkimuotoon. Lempeän diktatuurin luontoisetuihin kuuluu toki myös se, että saan aina kokea karvaasti nahoissani jos muutun liian kusipäiseksi ja tietenkin saan automaattisesti kunnian huolehtia useimmista juoksevista käytännön asioista.
Miten kuvailisit Duncanin musiikkia?
Miika: - Orkesterimme soittaa melodista, jopa hivenen mahtipontista rokkia…useiten kuullut vertaukset ovat The Smashing Pumpkins
ja The Cure. Puhun itsekin mielelläni ”Suomen Pumpkinsista”, minkä tarkoituksena ei kuitenkaan ole missään tapauksessa apinoida tuota Chicagon suuruutta vaan enemmänkin toimia alustavalla mielikuvatasolla. Yhdistäviä tekijöitä Smashing Punch Kingiin lähinnä kujeellisen mahtipontinen nimi ja halu tehdä isona pauhaavaa ja tuuletushetkiä aikaansaavaa musiikkia. Salainen aseemme on aivan omissa musiikillisissa universumeissaan liikkuva kosketinsoittajamme, joka loihtii spectoriaanisia äänivalleja vaikka unissaan.
Erityisesti haluaisin painottaa sanoitusten osuutta musiikissamme. Haluan uskoa, että näinä satunnaislukugeneraattorilla laadittujen lyriikoiden aikoina löytyy ystäviä sellaisellekin tarjonnalle, joka ei halveksi kuulijaa tylsämielisyydellä ja ennalta-arvattavuudella. Tällä tarkoitan nimenomaan kotimaisia englanniksi laulavia yhtyeitä, liekö sitten kyseessä vieraan kielen tuoma epävarmuus vai mikä, kun järjestäen ajaudutaan lallattelemaan jo miljoona kertaa tehtyjä latteuksia. Maastamme löytyy toki lukuisia erinomaisia sanoituksia omaavia suomeksi laulavia bändejä, joita en sentään kehtaisi vielä näillä näytöillä käydä arvostelemaan. Oli miten oli, angstisia valituksia on tehty mielestäni jo aivan riittämiin ja omat tekstini ovatkin enemmän novellinomaisia, mustan huumorin ryydittämiä tarinoita.
Ja nyt kun kerran saarnausvaihteelle ajauduin, todettakoon että koen suomalaisista bändeistä hengenheimolaisiksi enemmänkin Babylon Whoresin ja Black Leaguen kaltaiset tinkimättömät ja ylväät yhtyeet kuin toisenlaisista lähtökohdista toimivat orkesterit, jollaisiin meitä on joskus verrattu. En halua erityisesti mollata ketään, mutta on pakko ihmetellä kuinka paljon Suomestakin löytyy teko-cooleja bändejä, jotka ovat pelkkiä hiilipaperikopioita esikuvistaan. Pelkkää niin täydellisesti omaksuttua muotoa ilman sisältöä, että kokonaisuus tukehtuu ennen kuin ehtii vetää ensimmäistäkään henkäystä. Popsnobismi on yksi pahimmista musiikkiin liittyvistä lieveilmiöistä. Vaikka olen siihen itsekin jollakin tapaa joskus syyllistynyt, tuntuu tällä hetkellä kertakaikkisen luotaantyöntävältä sellainen ajatusmalli, että joku ulkopuolinen tyylikkyyskäsite määrittelisi sen millaista musiikkia ”saa” kuunnella. Voin vakuuttaa, että Duncan Teleportilla säilyy takuu kaiken itsetarkoituksellisuuden välttämisestä niin kauan kuin henki pihisee.
Silent Sensation -ep:mme yhteydessä puhuttiin kyllästymiseen asti sinällään aiheellisesti taiderokista, mutta siihen johtopäätökseen ajaneet assosiaatiot kuten kotikutoisuus ja liian(kin) herkkä näpertely johtuivat enemmän ensimmäiseen studiokokemukseemme liittyneestä epävarmuudesta kuin siitä, että olisimme tarkoituksella hakeneet aivan niin unenomaista ja pikkusievää maailmaa. Musiikin on toki tarkoitus olla kaunista, mutta ei sentään mitään nössöilyä vaan tuhannen tulenpalavaa, intohimoista rokkia! Mieluiten kutsuisinkin musiikkiamme intiimiksi stadionrockiksi. Tuohon määritelmään sisältyy sekä pyrkimys päästä kuulijaa lähelle että tuntu siitä, kun on meren äärellä kauniina kesäpäivänä kokien olevansa täysin vapaa, maailma ja omat mahdollisuudet tuntuvat rajattomilta ja sydän laulaa (näinhän se menee, juuri kun arvostelin muita latteuksista päädyn itse kliseisimpiin kuviteltavissa oleviin romanttisiin mielikuviin, mutta tokihan jo stadionrokin käsitteeseen sisältyy erinäisiä hupaisia piirteitä) - eli tilanteessa jossa kaltaisteni hevin parissa kasvaneiden nuorten tekee mieli nostaa nyrkki kohti taivasta ja älähtää jotakin onomatopoeettista.
Mainitsit Silent Sensation –ep:n. Mitä muuta Duncanit ovat puuhailleet? Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?
Miika: - Todellakin, yhtyeemme on saanut tähän mennessä aikaan n. vuosi sitten nauhoitetun neljän biisin debyytti-ep:n (SS), joka keräsi varovaisia kehuja useilta tahoilta. Takana on myös pari keikkaa, mutta oikeastaan vasta tämän syksyn aikana kaikki osaset ovat loksahtaneet kohdalleen kunnolla ja ensi vuoden puolella olisi tarkoitus rysäyttää monella rintamalla. Ryhdymme nauhoittamaan uutta ep:tä heti tammikuussa 2002 oikein tuottajan avustuksella ja tarkoituksena olisi myös saada huomattavasti aiempaa säännöllisempi keikkailurytmi aikaan. Uudesta demosta voin sanoa sen verran, että odottakaahan vain, melkoisia hittejä on luvassa! Toistaiseksi puolituntiset progejammailut ovat siis jääneet taka-alalle ja linja tulee olemaan vielä kiihkeämpi nyt, kun ensimmäisen studiokokemuksen lapsentaudeista on selvitty. Sitä paitsi minulla on studiota varten hihassani menetelmä, joka ei yksinkertaisesti voi mennä vikaan – kaverini oli nimittäin tehnyt havainnon, että Texasin Best of -kokoelmalla järjestäen kaikkien biisien kertosäe alkaa 55 sekunnin kohdalla; nyt jännittää enää se, saanko puijattua bändin muut, itseäni suoraselkäisemmät tyypit ajatukseen mukaan.
Millaisia tavoitteita teillä on? Tietysti platinalevyjen ja maailmankiertueiden lisäksi...
Miika: - Tavoitteenamme on (nyt on jälleen pakko turvautua klisee-osastoon) saada musiikillemme niin paljon ystäviä, että saamme jatkaa musiikin tekemistä hieman paremmissa kuin artisti maksaa-puitteissa ja kenties jopa matkustaa maailmalla. Mistään megasukseesta ei tällaisella musiikilla kuitenkaan onneksi liene pelkoa. Kliseenkin uhalla jokainen musiikkimme puoleen kääntyvä sielu on plussaa ja vielä ainakin tässä vaiheessa jokainen kehu tuntuu yhtä mieltäylentävältä.
Teskti: Ilkka Valpasvuo, kuvat: Duncan Teleport
