06.04.2004
Yo-talo/Tampere
Mediaopiskelijoiden tiistaibileet Yo-talolla käsittivät deejiin, koruttomasti esiintyneen juontajan sekä kaksi melankolista kitarapoppia soittavaa yhtyettä. Illan soitto alkoi vasta varttia vaille yhdeltätoista, joka oli mielestäni tiistaiksi liiankin myöhäinen. Miksei mentäisi vaikkapa Briteistä tutulla meiningillä, jossa lämppärit aloittelevat parhaimmillaan jo seiskan-kasin pintaan? Lähtisi rockmusiikiltakin tuo turhanaikainen alkoholiläträämis-syndrooma... Onhan se juominen mukavampaakin ilman live-esiintyjiä. Joka tapauksessa, hiukan väsyneellä sotajalalla oltiin liikkeellä, eivätkä bänditkään nyt mitenkään NIIN erikoisia esittäneet, että olisi soitosta ihan kympillä innostunut ja piristynyt.
Haukotteluun meikäläisen suuta käänsi etenkin soittopuuhat korkannut Porilähtöinen, mutta Tamperelaistunut Futone. Jotenkin nelikon mollimelodisesta poppailusta tuli mieleen, että tässä nyt on se popbändi, jonka jäsenet ovat aina halunneet soittaa rokkia. Silti ollaan päädytty popin herkkyyteen ja pienieleisyyteen. Sieltä se tahtoo sitten herkän popparin sisältä karkailla esiin se rokkimonsteri, joka tulee ja puree pääsi irti! Jotenkin vain miltei joka biisin starttaillessa hellän silittelevästi ja karaten jossain kohtaa rokkipaahtoon, alkaa homman kaavamaisuus kyllästyttää. On Futonessa toki paljon hyvääkin. Muinoin eli noin puolitoista vuotta takaperin nelikon keikalla lämpenin bändin taitoon sekoittaa musiikissaan positiivinen eteenpäin pyrkiminen kauniiseen melankoliaan. Kitaristi Lasse innostuu hetkittäin kuulaisiin tilutteluihin, akustisella kitaralla soittava laulaja Tomi esittää kyllä tunteella, mutta ainakin tällä kertaa jotenkin tönkösti. Rumpali Antti soitti aika lujaa ja basisti Kimmo karkaili tahdista. Parhaita paloja oli Lassen muutamien biisien alustuksissa käyttämät koskettimet, joita voisi soppaan heittää ehkä enemmänkin. Kokonaisuutena esitys jäi tällä kertaa aika persoonattomaksi, rumasti sanottuna Futone oli tänä iltana tylsä.
Deejii heitteli vartin roudaustaukoon ja muutenkin illan aikana aika harvinaisia säveliä Yo:lle: Break On Throughsta Eye Of The Tigeriin ja Jefferson Airplanestä Madonnaan. Tokihan vaihtelu virkistää, mutta että pelkkiä 70- ja 80- luvun klassikoita ja sitten keikkojen jälkeen 2000-luvun Madonnaa? Haloo. Maplesnown kolmikon astellessa lavalle ja soittimiensa ääreen unohtuivat deejii-pohdinnat nopeasti. Myös melankoliaa ja poppiotetta Futonen tapaan käyttävä trio maustoi soittoaan rutosti raavaammalla kädellä annostelluilla rokkimausteilla, jopa ihan raakaa jyrärokkiakin kuultiin. Kitaristi Mikon repertuaariin kuului kuitenkin olennaisempana heleä tiluttelu ja kuulas säröily, basisti Heikin huolehtiessa laulusta nelikielisen ohessa. Krispen tahdittama soitanto vaihteli discopoljentoisesta Plasticista mainittuun jyrään, parasta antia oli silti loppukeikan kuulaan kauniit, mutta rokkaavat Sparrow sekä vikana soitettu todella hyvältä kuulostanut Gravity. Yhtyeelle kävi tavallaan onni onnettomuudessa: Heikiltä katkesi bassonkieli, jota herra sitten vaihtamaan loppuyhtyeen näppäillessä jatsia ja Under The Bridgeä. Suht nopean kielenvaihdon jälkeen yhtye esitti kuitenkin illan parasta antiaan, joten ihan koko keikkaa ei säätäminen pilannut. Päinvastoin tuntui, kuin kolmikko olisi ikään kuin paikatakseen halunnut esittää parastaan. Hyvä niin.
Ilkka Valpasvuo
