10.03.2004
Yo-talo/Tampere
Emotionaalisesta vaihtoehtorockista tiukkaan hardcorepunkkiin, siinä oli Yo-talon keskiviikon skaala. Vierailevan brittiviisikon lisäksi nähtiin kolme vaihtelevaa kitarapaahtoa soittavaa kotimaista aktia, etunenässä juuri mainion Badlands -esikoisen julkaissut I Walk The Line.
Ennen punkrockareita lavalle saatiin kuitenkin Ylöjärvi -lähtöinen Abduktio, joka normaalikoostumuksella paahtaa mukavasti poukkoilevaa modernia hooceetään kahdella kitaralla. Tänä iltana toinen kuusikielisen sankari Antti kuitenkin lepuutti kuumeessa, mutta silti bändi veti vajaanakin suhteellisen toimivan keikan. Mikon ärjyntälaulu ja energinen liike vakuuttavat kyllä lajityypissään melko tyylin mukaisena melskeenä, mutta keskiviikoksi kohtuullinen yleisö ei vielä mitenkään hirveässä määrin lämmenyt yhtyeelle. Parasta minun korvaani oli rytmiryhmän monipuolinen poukkkoilu paahdon, äkkipysäysten ja suvantojen välillä.
The Prisondream vaihtoi hiukan rauhallisempaan melodiseen vaihtoehtorockiin, jossa kuulee vielä kaukaisia huminoita esimerkiksi Pumpkinsien vaikutteesta. Juuri äskettäin omakustannepitkäsoiton The Songs Of Falling Apart julkaissut nelikko paahtoi ja vallitteli ihan tyylillä, mutta solisti Jukalta tuntui mopo melkein hetkittäin karkaavan käsistä. Laulusta ei tahtonut mikin nurinpäinkeikkumisen takia juuri kuulua mitään ja Jukka veti minun makuuni tarpeettomankin usein äänensä ulinakarjuntaan. Tuntui kuin olisi miekkonen keskittynyt liikaakin riehakkaaseen poukkoiluun, mikä kuului sitten musiikissa. Eipä silti, pitäähän sitä liikettäkin olla, tasapainoile noissa nyt sitten... Verrattuna Klubin keikkaan puoli vuotta takaperin on bändi kasvanut nelimiehiseksi ja Ville Haapajoen kitarointi toikin mukavasti lisää etenkin niiden vallien luomiseen. Ei silti ollut mikään paras mahdollinen keikka nelikolta.
Myös I Walk The Line oli nähty aiemmin Klubilla, jossa soundit tuntuivat toimivan melko paljon Yo:ta paremmin. Viisikon veto sai kyllä yleisönkin innostumaan, eikä suotta. IWTL:n melodinen ja mollivoittoinen punkrock erottuu minun korvaani mainiolla biisimateriaalilla, joista tänään etenkin tokana vedetty Demons Are Forever, loppusetissä kuultu Capsized, mukavasti menoa rauhoittava, mutta melko mahtipontiseksi kasvava Barren Fields sekä Unbroken nousivat setistä muiden yläpuolelle. Vaikka Annan urut kuuluivat Klubin keikkaa paremmin, jäi se viimeinen silaus soundeista puuttumaan. Tästä johtuen keikka ei tehnyt ihan edellisen kaltaista vaikutusta, vaikka yhtye kiitettävän raikuvat ablodit keräsikin.
Levynjulkkareita neljän kaupungin verran Suomessa viettävä brittiviisikko Jairus vastasi illan riehakkaimmista tärinöistä ja poukkoiluista. Musiikissaan Abduktion kaltaisen hooceepaahdon ja ärjynnän kahdella kitaralla The Prisondreamin emotionaalisempaan antiin yhdistelevä bändi viritteli jostain syystä ennen keikkaa varmaan parikymmentä minuuttia ja melkein alkoi hermot kärvähtää, notta joko sitä voisi ihan oikeasti aloittaa? Vauhtiin päästyään nuorten popparipoikien näköiset britit antoivatkin sitten aikamoisen tykityksen irti. Muuten poukkoileva materiaali kuulosti ihan mukiinmenevältä, mutta taas jouduin pohtimaan rääkynälaulun olemassaolon oikeutusta. Itseltäni Jairuksesta katosi paras maku juuri vokaaliosuuksien takia, itse soitto kelpasi kyllä. Sinne tänne sinkoileva soitanto oli jopa harvinaisen omaperäisen sekopäistä. Ei kuitenkaan meikäläisen fiilistelymuzakia. Ja simmukin alkoi jo painaa...
Ilkka Valpasvuo
