27.02.2004
Klubi/Tampere
Torremolinos –kiertueen kolmas keikka kokosi Tampereelle neljän mainion bändin kokonaisuuden, jotka kuunneltuani poistuin Klubilta vaikuttuneena, jopa mykistyneenä. Vaikka kaikki illan esiintyjät saavat kiitettävän arvosanan esityksistään, oli Jolly Jumpersin veto ylitse muiden. Yksi parhaista keikoista Tampereen Klubilla ikinä ja ylipäätäänkin suoraan henkilökohtaisten keikkakokemusten top kymppiin. Hatunnosto, kumarrus ja iso kiitos!
Mutta eipä mennä asioiden edelle. Ensimmäisenä lavalle noussut Kuopiolähtöinen The Slideshaker rymisteli slidekitaralla ja psykoottisella punkbluespaahdollaan todella mainion remurallikeikan. Kahdella kitaralla ja suhteellisen riisutulla rumpusetillä jumitteleva yhtye on tullut viimeksi vastaan Likefesteillä, jonka jälkeen yhtyeen julkaisema pitkäsoitto Hotwired Soul keräsi Desibelissäkin kiitoksia. Rumpali Jantsun keskittyessä juoksevaan rytminpitoon Arttu vinguttelee ja riffittelee kitarallaan, rakentaen Shakerin tarttuvan pohjan. Laulaja Heikin psykoottiset ilmeet, vilkkaasti elehtivät kädet, kieroileva laulu, pomppiminen ja kitarankidutus ovat kuitenkin ne päällimmäiset show-elementit trion sopassa. Keikat vakuuttavat kerta kerralta paremmin, siinä missä Boomhauerin kahkopaahto kasvattaa suosiota, on The Slideshakerilläkin sanansa sanottavana. Shaker sopisi myös mainiosti komppaamaan Jon Spencer Blues Explotionia, jos kyseinen mainio orkka joskus saapuu uudestaan Suomeen asti. Turhia encoreja ei lähdetty vetämään, mikä oli neljän bändin illassa toisaalta ihan positiivinenkin juttu. Mainio veto!
Kiertueen esiintyjäkaarti oli tarkoin harkitusti rakennettu siten, etteivät esiintyjät kulkeneet musikaalisesti turruttavan lähellä toisiaan. Silti kaikkien neljän bändin materiaali tuki hyvin toisiaan. Shakerin riehakkaan paahdon jälkeen Branded Womenin unelias urkufiilistely Katjan matalan kauniilla laululla piti ihmiset tuoleilla ihailemassa jotain kaunista ja pehmeää, silti keinuvaa. Rumpali Timon täydentämä naisnelikko oli tuonut kokonaisuuteen myös uusia piirteitä; kauniin leijailevan ja sielukkaan tunnelmoinnin oheen viisikko lähti etenkin setin viimeisessä arkunnaulassa jumittamaan loppua kohti kiihtyen lähes raivokkaalla otteella. Myös juoksevampaa rokkiotetta saatiin etenkin The Flaming Sideburnsissäkin kitaraa kiduttaneen Arimatti ”Jude” Jutilan astellessa lavalle ja kitaran varteen. Hyvin näyttää tohtoriherralta skebailu edelleen kulkevan ja soittofiilis on tallella. Keikan monipuolisuus piti uniselle keinunnalle rakentuvan setin mielenkiintoisena ja loppuun asti innostavana. Womenin kokonaisuudessa huomio kiinnittyi etenkin muutamien kappaleiden selkeään nousemiseen setistä, hittejä siis löytyy. Illan pehmein.
Viimeistään Womenin keikan aikaan Klubille oli saatu jo suhteellisen mukavasti väkeä, vaikka illan alussa oli näyttänyt huolestuttavankin hiljaiselta. Illan deejiille täytyy myös antaa iso kiitos, miehen soittelemat rauhallisemmat hitit olivat todella nautinnollista kuunneltavaa keikkojen välillä, antoivat aikaa kerätä voimia seuraavalle esiintyjälle.
Ja niitä voimia todella tarvittiinkin, kun toistakymmentä vuotta historiaa omaava Disgrace aloitti jyrärokkipaahtonsa. Vaikka ei itse ollutkaan kyseisen jalkoja liikuttavan paahdon vaatimalla fiiliksellä, täytyy myöntää viisikon osaavan hommansa. Etenkin James Brownin saarnauselkeet mieleentuovalla poseerauksella bändiään johtanut Il Cattivo Doctore Perrier vakuutti, mies eli musiikissa vähintään 100-prosenttisesti. Disgracen anti on jyräävää, mutta samalla todella nautinnollista jamittelumusaa. Tämän tiesivät myös kuulijat, ja viisikon keikan aikana nähtiinkin illan riehakkaimmat jamittelut lavan edessä. Miesten hevipohja kuuluu kokonaisuudessa, mutta puhtaasti rockilla silti edetään. En ole ihan varma, voiko Disgracea kutsua stoner-yhtyeeksi, mutta mieli tekisi. Miten vain, kitara nousee, miehiä on selällään ja polvillaan ja vauhti huimaa päätä. Ehdottomasti illan riehakkain esitys, vaikka myös The Slideshaker oli kova.
Kokeneempaan esiintyjään jatkuvasti siirryttäessä päädyttiin lopulta Tyrnävän suurena nimenä tunnettuun Jolly Jumpersiin. Keikka alkoi kitaristi-laulaja Petri Hannuksen ja basisti Marko Leuanniemen rauhallisella slovarikaunokaisella, josta nousi mieleen lähinnä 22-Pistepirkko. Toinen mieleennoussut artisti oli deejiin juuri ennen keikkaa soittama Johnny Cash, jonka vaikuttavaa countrypohjaista antia Jumpers lähenteli etenkin noissa vaikuttavissa slovareissaan. Rumpali Keijo Pirkolan istahtaessa kannujen taakse Jumpers lähti astetta rockimpaan suuntaan. Viidakkotaustoista kokonaan rummuttomiin ja sitten taas jotain siltä väliltä, kolmikon setti ei missään vaiheessa ollut yksipuolinen. Hannuksen särisevä ja kaikuisa kitara ja vaikuttavan rauhallinen lauluääni saivat ainakin meikäläisen jähmettymään lavan viereen vain ihailemaan ja nauttimaan. Hannus omisti kappaleen surinasoundin mestarille Link Wraylle, eikä turhaan, sillä sen verran rouheaa särkyä kuusikielisestä kuultiin. Leuanniemen eleetön bassonäppäily ja Pirkolan rumputahdit loivat lähinnä toimivan taustan, jolle Hannus rakensi suhteellisen synkkää, mutta todella vaikuttavaa surinakitaratunteilua lämminhenkisellä laululla.
Vokaalibiisien lisäksi Jumpers soitti kosolti instrumentaalivedätyksiä, joissa soitto pääsi oikeuksiinsa. Tämäkin olisi jo riittänyt, mutta ei. Tohtori Jutila/Herra Burns nousi jälleen lavalle ja seurannut kitarakaksintaistelu oli jotain harvemmin kuultua. Maestro Hannuksen kanssa vinguteltiin ja namuteltiin kuin ikään rouhean blueskitaran muinaiset mestarit olisivat lavalla ja paikkana joku legendaarinen bluesrokin mekka. Valtavaa!
Jolly Jumpersin nimi on oikeastaan kaikkea muuta kuin kuvaava; kokeneen trion nykysoundi on kaikkea muuta kuin hilpeää hyppelyä. Klubilla kolmikko oli elämänsä vireessä ja Juden täydentämän kitaraturnajaisen jälkeen bändi poistui raikuvien ablodien saattelemana. Ansaitun encoren yhtye hoiti lyhyesti kauniilla slovarilla, kiiman huipusta kaihon kauneuteen. Vuoden paras keikka!
Ilkka Valpasvuo
