11.02.2004
Academy 1/Liverpool/UK
Luvassa rockia, rockia ja rockia, garagella, rankalla kitaralla, monilla sämpleillä, elektrolla, tyylillä ja kliseillä. Liverpoolin talven kovinta keikkailtaa oli tullut seuraamaan täysi tuvallinen rock-henkistä poppoota. Reilun tuhannen hengen jengi pääsi riehumaan ja tunnelmoimaan mahtavien bändien seurassa koko illan ensimmäisestä esiintyjästä lähtien. Yleisö tungeksi lavan edessä jo ennen ilta kahdeksaa sellaisella voimalla, että olisi voinut odottaa itse pääesiintyjän soittavan saman tien. Monille bändit olivatkin samalla arvostustasolla, ja lämmittelijän osa oli melkein sama kuin itse pääesiintyjän.
Cooper Temple Clausen astellessa lavalle ei voinut kuin hymähtää edellisiltana nähdyn School Of Rock –leffan kuvaamia rock-kliseitä. Bändi oli niin täynnä tätä glamouria, huvittavaa rehvastelua, mustia nahkatakkeja ja cooleja hiustyylejä... Mutta ei tyylikkyys ollut ainutta mitä bändissä oli sisällä. Tom Bellamy, Daniel Fisher, Benedict Gautrey, Jon Harper, Dioz Hammond ja Kieran Mayhem valtasivat lavan ja yleisön vahvalla musiikillisella otteella, laajalla instrumenttitaustalla ja upealla valoshowlla ennemmin kuin kauniilla ulkokuorella.
Vuonna 2002 ilmestynyt See This Through And Leave -albumi osui joulualeissa käteeni juuri tätä keikkaa silmällä pitäen. Jonkun verran bändistä oli kuultu jo aiemmin, mutta levy vakuutti minut täysin. Samoin teki keikka. Mahtavat soundit, uskomattoman syvät biisien sanomat ja musiikin vaihtelevaisuus tekevät CTC:sta omalaatuisen näiden monien garagepumppujen joukossa. Radiohead -henkisestä elektroilusta rankkaan progeen ja punkkiin vaihtuvat biisit sykähdyttivät niin livenä kuin levylläkin.
Syksyllä 2003 ilmestynyt CTC:n toinen levy Kick Up The Fire, And Let The Flames Break Through soi yhtä voimakkaasti kuin vanhempikin levy. Uudemmissa biiseissä kuultiin vieläkin eteerisempiä, riipivämpiä ja tuskaisen kauniita soundeja. Vokalisti Ben Gautreyn ääni lähtee hyvin nasaalisti, mutta täysin musiikkiin istuvasti ja vakuuttavasti. Hieman enemmän kolmen vartin keikalla olisi odottanut yleisön kanssa kommunikointia. Bändi tyytyi soittamaan biisin toisensa perään ja kiittämään jengiä lopussa. Tällä kertaa sekin riitti hyvään fiilikseen ja seuraavan bändin odotteluun.
Seuraavaa esiintyjää saatiin odottaa toiset kolme varttia. Ilma oli tuskaisen kuuma jo tässä vaiheessa ja tunnelma alkoi käydä kärsimättömäksi. Vihdoin Black Rebel Motorcycle Clubin kitaristi-vokalisti Peter Hayes asteli lavalle ja aloitti illan rauhallisesti akustisella biisillä. Kaksi seuraavaakin kappaletta jatkoivat samoilla, hieman liiankin rauhallisilla, tunnelmilla basisti-vokalisti Robert Turnerin ja rumpali-perkussionisti Nick Jagon yhtyessä menoon. Uneliaan alun jälkeen päästiin vauhtiin yhdellä vuoden 2001 hiteistä Spread Your Love. Jengi heräsi ja aloitti tajuttoman pogoilun ja daivailun, joka jatkui läpi keikan. Kuumissa tunnelmissa tehtiin varmasti ennätys siinä, kuinka monta fania jouduttiin nostamaan etuaidan yli pyörtymisten, heikotusten ja daivauksen seurauksena.
BRMC:sta on kuultu monenlaista arviota, mutta itselle kummatkin levyt ovat kolahtaneet kovaa. Tätä keikkaa oli odotettu jo muutama kuukausi ja vihdoin kolme San Franciscon rock-hemmoa olivat lavalla ja takoivat biisejä ja hittejä toisensa perään. Ylimääräinen bossailu oli jätetty edelliselle bändille, BRMC tyytyi olemaan vain oma itsensä. Edellisen kuuden hengen kokoonpanon jälkeen lava tuntui olevan hieman liian iso kolmelle kundille, varsinkin kun itse shown vetäminen jäi lähes pelkästään Robert Turnerin harteille. Liekö murtunut käsi ja syntymäpäivien vietto vieneet suuremmat riehuntahalut Hayesista. Hänellä ei muutenkaan tuntunut olevan menossa aivan paras päivä. Rumpali Jago sen sijaan vakuutti, että rockarikin voi olla cool jopa silmälaseissa.
Vuoden 2001 garage-indiebuumin yksi ykköstuotteista on ehdottomasti BRMC:n samanniminen albumi, jonka loistavista biiseistä päästiin kuulemaan useampia. Viime vuonna ilmestynyt Take Them On, On Your Own oli suuremmassa soitossa, mutta iskevimmät biisit taisivat koostua vanhemmista hiteistä kuten Whatever Happened To My Rock’N’Roll ja Red Eyes And Tears. Turner ja Jago vuorottelivat vokaaleissa ja heittivät väliin yleisöä kosiskelevia spiikkejä. Viihtyminen tuntui olevan molemminpuolista niin tunnin perussetin kuin parinkymmenen minuutin encorenkin aikana. Välissä yleisö ehti laulaa onnittelubiisit Hayesille ja murtuneen käden mies oli onnellinen. Keikka oli vakuuttava, mutta hieman enemmän energiaa olisi kaivannut lavalle, yleisön joukossa energiaa kulutettiin sitäkin enemmän. Loppujen lopuksi odotukset palkittiin, illasta jäi käteen täysin tyytyväinen fiilis ja usko Rock’n’Rolliin.
Nelli Korpi
