21.01.2004
Loppuvuodesta 1996 tapahtui suomalaisessa musiikkikentässä jotain uutta, vaikka tuolloin harvalla – jos kellään – oli vielä edes harmainta aavistusta siitä mitä kaikkea tämä ryhmä tulisi vielä tulevina vuosina saavuttamaan. Helsinkiläinen His Infernal Majesty joka oli jo saavuttanut hieman kuuluisuutta coveroimalla erittäin metallisesti Chris Isaakin suurhittiä Wicked Game julkaisi tuolloin debyytti EP:nsä 666 Ways To Love: Prologue.
Koska en ollut kuullut bändiltä muita biisejä kuin jo edellä mainittua Isaak coveria - aina kyllästymispisteeseen asti, en alkuun pitänyt retkuetta minään muuna kuin taas yhtenä yhden käännöshitin ihmeenä. Vasta seuraavan vuoden juhannuksena kohtalo käänsi kohdallani sivua kun näin ryhmän ensi kertaa livenä Nummirockissa, ja tuo keikka käänsikin sitten mielipiteeni totaalisesti. Ryhmän nokkamies Ville Valo pitkissä hiuksissaan ja tummassa puvussaan ei juuri lavaesiintymisellään vakuuttanut, mies kun ei tahtonut irrota mikin vierestä mihinkään – mitä nyt hakemaan uutta punaviinipulloa tai sytyttämään seuraavaa tupakkaa loputtoman tuntuisessa ketjussa. Myös soittopuoli oli lievästi hakusessa ja tekninenkin taso oli - krhm - hieman vaihtelevaa. Näistä miinuksista ja keulahahmon ylikliseisestä ulkomuodosta ja maneereista huolimatta onnistui His Infernal Majesty vakuuttamaan minut, sillä se kaikkein tärkein – eli musiikki itse – toimi aivan timantinkovasti.
Niinpä tie vei oitis festareilta kotiin päästyäni levykauppaan ja mukaan tarttui yhtyeen tuolloin ainoa äänite, eli tämä debyytti EP. Vaikka ensiannos oli vain neljän kappaleen mittainen vaikutus oli järisyttävä ja ehdottoman pitkäaikainen. Aloitusraitana toimiva rankka metallipaahde Stigmata Diaboli esitteli livetilanteesta tutun His Infernal Majesty soundin, joka rakentui vielä tuolloin miltei täysin puoliraakana tarjoillun kitaran varaan. Sanoitukset olivat puolestaan pullollaan rakkautta ja tietysti pääasiassa onnetonta sellaista. Ja kun juuri sopivasti aikaa oli ehtinyt vierähtää voimasoitosta alkoi jopa se toisena soiva Wicked Gamekin viimein uppoamaan. En olisi tosin osannut tuolloin arvata että tämä biisi voisi vielä joskus edustaa yhtyeen keskiverto kappaletta rankkuudessa.
Kummallisemmille ja samalla ehdottomasti kiinnostavimmille poluille johdattava Dark Sekret Love edustaa sitä suuntaa joka on jo aikoja sitten jäänyt nykyisen HIMin taakse. Sävellys on alun hempeän ja kuulaan kiihdytyksen jälkeen hitaasti etenevän painajaisen kaltainen, toteutuksen ollessa näennäisen kepeyden takana raskaan synkkä. Myös sovitusta on mietitty studiossa pari kertaa, ja vielä pari kertaa lisää tuloksen ollessa enemmän kuin onnistunut. Viimeisenä kuultava The Heartless, joka päätyi Wicked Gamen kanssa ensimmäiselle pitkäsoitolle Greatest Lovesongs Vol 666, on vielä tällä EP:llä hyvin erilainen. Nyt kappaleella on mittaa miltei seitsemän ja puoli minuuttia, ja etenkin hyvin 70-lukupitoiset hiljaiset väliosat tuovat mieleen paikoitellen jopa itsensä Black Sabbathin.
Tästä se suuri menestystarina sitten jatkui kun 1997 julkaistu debyyttipitkäsoitto ryhtyi niittämään nopeasti kasvavaa suosiota, mutta allekirjoittaneelle rakkaimmaksi teokseksi on jäänyt ryhmän ainoa His Infernal Majesty nimellä julkaistu äänite. Joka kerta Heartlessin lopun soidessa vaimean aavemaisesti tunnen outoa nostalgiaa, sillä tässä soi yhtye joka ei koskaan tule takaisin.
Mika Roth
Kuvat: DarkSecret Club
