02.01.2004
Klubi/Tampere
Vainohulluus oli harvinaisen osuvasti valittu nimi vuoden ensimmäisen perjantain noise/industrial -serenadille Tampereen Klubilla. Kaikilla kolmella metelimusiikkiin pohjautuvalla esiintyjällä oli otteissaan aimo annos äkkiväärempää musiikillisen mielen hulluutta, ahdistusta, junnausta, jyrääkin. Ilta pysyi niin esiintyjien kuin deejiiden välisoittojenkin aikana harvinaisen hyvin teemassa, synkistelevässä teollisuustaustoille rakentuvassa metelissä.
Illan soittopolitiikan aloitti hauskasti nimetty Neverdice, jonka esityksen taustalla pyöri heittimellä myrkyllisen vihreä pyörivä noppa. Joka ei koskaan kuole... Naukuvasta ruoskinnasta inhimillisempään junnaukseen räyhäävä kitara ja kahden miehen voimilla sormioita vahvan taustametelin päälle. Trion anti vaihteli niinkin kaukaisista laidoista toiseen kuin kokeellisesta industrialista goottidiscoon, lisämaustetta saatiin alkukeikasta haitarista ja jossain vaiheessa hetkittäisistä laulutoteamuksista vastannut herra haki äänivarantoja myös särkevästä radiokohinasta. Älymystö -orkesterin huutajan herra Vuorensolan vierailukaan ei onnistunut pilaamaan kokonaisuuden viihdyttävää loppukutinaa, tätä olisi kuunnellut mielellään lisääkin. Vainohullua toki, mutta varsin nautinnollista sellaista.
Kakkosaktina toimi jo mainittu nelimiehinen Älymystö, joka siirsi noisen pari astetta jyräilevämpään kokonaisuuteen. Kitaran ja lauluärjynnän lisäksi nelikko haki soundeja niin herra Haapasen koneilusta kuin herra Honkosen Thereministä. (Joka on siis elektroninen soitin, jota soitetaan liikuttamalla kättä antennin läheisyydessä. Sävelkorkeus vaihtelee sen mukaan, millä etäisyydellä soittaja pitää käsiään soittimesta.) Biisejä vedettiin niin suomeksi kuin engelskaksikin, vaikka sillä kielellä ei nyt niin paljon väliä ollut. Eihän siitä juuri selvää saanut kuitenkaan.
Älymystöllä oli yksi iso ongelma: laulaja. Pelkästään herra Vuorensolan vokaalinen anti oli aneemista, mutta etenkin miehen ”lavashow” oli miltei pateettista seurattavaa. Sen lisäksi, että mies näytti huvitusta herättävän mukarankalta maalattuine kasvoineen ihme rimpsupaidalla ja vinyylihameella, miekkonen yltyi sellaisiin harvinaisen paljon tunnelmaa rikkoviin maneereihin kuin yleisön huudattaminen (Onko teillä kivaa?), kuuluisaan äksä –poseeraukseen ja yleisön välitapututtamiseen. Eiköhän voitaisi jättää moiset sinne kesäfestareille niiden onnettomien radiotoimittajien niskoille, jotka yht’äkkiä joutuvatkin viihdyttämään kansaa ihan livenä. Surkuhupaisan laulajan seuraaminen oli sitäkin enemmän sääli, kun orkesterin muu anti kuulosti melkoisen toimivalta. Ja vielä kun mainio Pikkukakkos -lainakin valui tyhjiin laulajan astellessa takaisin mikin ääreen toteamaan sen klassisen Varokaa heikkoa jäätä! Voisin vielä katkerana tilittää (minäkin jouduin kuitenkin kuuntelemaan ja katselemaan koko keikan) esimerkiksi välispiikeistä, mutta ehkä tämäkin sappi jo riittää. Alkaa tuntua Idols –tuomarilta alkukarsintavaiheessa.
Artistinimellä Keuhkot jo 80-luvun loppupuolelta alkaen kokeellista noise -musiikkikonseptiaan rakentanut ja esitellyt Kake Puhuu on yhtä lailla näkemisen kuin kuulemisen arvoinen. Levyillään tiukkaa paahtojulistusta tarjoileva herra veti livesetissään mukavasti herkkiäkin hetkiä. Lamppu-mikrofoni –häkkyrä kaulassa ja kitara lantiolla aloitti Kake tänään tarinoinnin ahdistavien taustojensa päälle. Välillä peliin stroboa ja sitten taas lamppu päälle. Muuta esiintymisasua edusti veikeä hattu sekä se legendaarinen Keuhkot –paita. Kakea nähtiin tänään niin tuomarinpöydän takana langettamassa tuomioita nuijan paukautuksella kuin sekä lavalla että yleisön seassa omankokoisessa ”linnunpöntössä”. Encorekin saatiin ja omalaatuinen banjo soi jousella. Ja värikkään gootahtava kansa hurraa. Koneet vaikenevat ja humina lakkaa. Kiitos.
Ilkka Valpasvuo
