31.12.2003
Kuinka Manowar syntyi on jo monesti läpikäyty tarina, mutta niille jotka tätä legendaa eivät vielä tunne on tässä alkuun lyhyt kertaus:
Manowarin basisti ja yhtyeen sielu Joey DeMaio oli Black Sabbathin basso/pyro/valoteknikko vuoden 1980 Heaven & Hell kiertueella. Toukokuussa Sabbathin kiertuesirkus saapui Englantiin Newcastle Upon Tyneen soittamaan kaksi keikkaa City Hallissa. Täällä bändiä oli myös katsomassa sitä viikkoa myöhemmin jokusella keikalla lämmittelevän Shakin’ Street yhtyeen nokkamies Ross ”The Boss” Friedman, joka päätyi juttelemaan DeMaion kanssa niitä näitä. Eri lähteiden mukaan kaksikko sulkeutui joko takahuoneeseen katsomaan kumpi soittaa nopeammin, tai veti vain perinteisesti päänsä täyteen. Kummin päin tahansa – Manowar syntyi tuolloin näiden herrojen ideana.
Mikä tuo idea sitten oli?
Soittaa kunnon rehellistä metallia asenteella ja ehdottoman LUJAA. DeMaio vannoi ettei hän ikinä leikkauta hiuksiaan, käännä vahvistinta pienemmälle tai pistä itseään alle 110 %:sti peliin. Yhtye allekirjoitti jopa levytys-sopimuksensakin omalla verellään. Näin voidaan katsoa samalla syntyneen myös koko True metal genren, sillä Manowar oli ensimmäinen ja yhä tänäkin päivänä se suurin nimi tuossa nahan, teräksen ja moottoriöljyn tuoksuisessa maailmassa.
Jotta kaksikon idea saisi myös konkreettisen muodon DeMaio otti nopeasti yhteyttä vanhaan koulukaveriinsa Eric Adamsiin, joka oli laulanut jo 9 vuotiaasta lähtien, muttei ollut koskaan aikaisemmin kuulunut yhteenkään bändiin. Sopivan rumpalin löytäminen osoittautuikin sitten huomattavasti hankalammaksi urakaksi, sillä tälle tärkeälle tontille etsittiin rummuttajaa jonka ”sydän olisi tarpeeksi musta”. Ensimmäinen kannuttaja Carl Canedy sai tehdä jo 1981 tilaa Donny Hamzikille joka hoiti tonttia aina debyytti levyn äänitysten tuolle puolen asti. Vasta toisella levyllä vuonna 1983 patteriston taakse asettui mies joka osoittautui aikaa myöten täydelliseksi valinnaksi. Tuo mies oli tietenkin Scott Columbus, mutta hänen liittymisensä yhtyeeseen onkin sitten jo aivan toinen tarina...
Nelikko sulkeutui studioon äänittämään nivaskaa kappaleita jotka kaksikko DeMaio-Friedman oli yhdessä säveltänyt. Ainoana poikkeuksena materiaalissa toimi bassoinstrumentaaliksi käännetty Rossinin William’s Tale, joka osoitti että kyllä se bassokin soolosoittimeksi kääntyy – kunhan vain rypistää. Yleinen suhtautuminen levyyn musiikkilehdistön puolelta oli kuitenkin tyrmäävää, sillä bändiä pidettiin vain huonona vitsinä eikä Battle Hymns saanut täten ansaitsemaansa kunniaa kuin vasta ajan myötä.
Etenkin soundillisesti debyytti eroaa yhä selkeästi yhtyeen muusta tuotannosta, mutta sillä on jo selkeästi kuultavissa ne linjaukset jotka yhä ohjaavat bändiä eteenpäin. Useimmiten pääosassa on Adamsin komean kantava ja vahva ääni, jonka karismaa ei käy kieltäminen. Lisäksi Friedmanin ja DeMaion yhteissoitto on toimivaa ja onhan siellä jo kuultavissa merkkejä heidän myöhemmin enemmän lanseeraamastaan ’black wind’ efektistä (basso viritetty mahdollisimman ylös ja kitara mahdollisimman alas). Eikä arvon rumpali Hamzikinkaan suoritusta sovi liikoja haukkua, sillä mies selviytyy vaikeasta urakasta kohtuullisesti.
Levyn alkupuoli esittelee sitä kaikkein rockeinta Manowaria, jonka vaikutteet vielä ovat selvästi 70-luvun heavy rockissa. Vaikka Metal Dazen kertosäkeessä lauletaankin ”Heavy metal, heavy metal daze!” on tästä vielä pitkä matka Kings Of Metal tyyppiseen korkeaoktaaniseen täysmetalli tykitykseen. Tällä iloisemmalla ja reippaammalla tavalla käydään läpi A-puoli, eli ensimmäiset neljä kappaletta kunnes käännös viimein tapahtuu.
B-puolen ensimmäinen, eli viidentenä soiva Manowar ottaa jo askeleita hieman uuteen suuntaan, ja tätä biisiä bändi soittaa yhä livenä (ehkä hieman kappaleen nimenkin takia), mitä nyt tulkinta on vain muuttunut vuosien varrella raskaammaksi. Mutta varsinainen pommi putoaa vasta seuraavalla raidalla Dark Avenger, yhtyeen tähän asti säästämä synkempi ja uhkaavampi soundi esitellään nyt täydessä voimassaan, tämä on se soundi joka muodostuu tulevaisuudessa yhtyeen tavaramerkiksi. Kappaleen synkän tarinan keskimmäisen osan lausuu itse Orson Welles, antaen näin biisille vielä aivan omanlaisensa painoarvon. Tämän jälkeen soiva minuuttinen bassoinstrumentaali toimii hetkellisenä helpotuksena ennen levyn päättävää sävellystä Battle Hymn, joka nousee yhdessä em Dark Avengerin kanssa kaikkien aikojen Manowar listalla todella korkealle.
Battle Hymns levyn vaikutus allekirjoittaneeseen oli aikanaan valtava, sillä ostaessani tarkasti säästetyillä viikkorahoilla tätä lättyä en edes tarkkaan tiennyt mitä olin ostamassa – mutta ainakin yksi asia selvisi todella nopeasti päästyäni kotistereoitten ääreen. Nämä tyypit lakaisivat kaiken maailman maskinaamoilla lattioita ja olivat tulleet tänne jäädäkseen. Ja vaikken sitä tuolloin tiennytkään, oli uusi luku Heavy metallin historiassa juuri avattu.
Mika Roth
Kuvat: Alexei Ribeiro
