12.12.2003 Billy Preston: Billy's Bag, 2001

Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 87 vierasta ja 0 jäsentä Online.

Et ole kirjautunut!

Kirjautuminen

Rekisteröityminen

Billy Preston: Billy's Bag, 2001
12.12.2003

Ystäväni Eusebius (nimi muutettu) sai kerran kahvilassa minulta kahvit väärään kurkkuun, kun hän latasi osapuilleen näin: “60-luku oli todella huono musiikin vuosikymmen: silloin tehtiin loppujen lopuksi tosi vähän hyvää musiikkia”.

Jaha.

Levyn nimen alaotsikko on sangen osuva: “His Most Hammond Groovin ‘Soul Movin’ Slides 1963-1966”. Tämä levy esittelee sooloartistinakin kunnostutuneen kosketinsoitinvelhon instrumentaali - hammondismia ym. vuosilta. Rock, soul, jazz ja gospel kulkevat käsi kädessä groovaten siihen malliin, että valkonaama muuttuu jälleen kerran kateudesta vihreäksi. Ja selvennettäköön vielä, että kun sanon, että “groovaten”, niin todella tarkoitan sitä: nykyäänhän koko termi on kärsinyt inflaation, ja joka toinen metallipumppu “groovaa”.
Paskat se näin ole.

Ei ole enää itsestäänselvyys tietää, kuka Preston on miehiään. Suurelle yleisölle hän tuli aikoinaan tunnetuksi viimeistään erään The Beatles - nimisen rytmimusiikkiyhtyeen Let It Be - levyn taustamuusikkona. Itse asiassa suuri osa hänen elämästään on ollut tällaista luottomiehenä olemista, ammattitaitoista tausta-/studiomuusikkoutta. Voin kuvitella tilanteet studiossa: “Homma ei skulaa, soitetaan Preston paikalle!” Ja pian Preston tulee paikalle pelastamaan tilanteen, kunhan ensin on vaihtanut vaivihkaa vaatteensa puhelinkopissa.

Kymmenvuotiaana hän säesti Mahalia Jacksonia. Vuonna 1958 hän esitti W.C.Handya, St. Louis Bluesin säveltäjää, kappaleen mukaan nimetyssä elokuvassa. Hän on myös keikkaillut Little Richardin kanssa. Rapakon takana häntä on voinut nähdä myös ABC-yhtiön tv-sarjassa Shindig. Prestonin saaga jatkuu tänäkin päivänä: hänen nimensä esiintyy siellä täällä tärkeässä sivuosassa, mikä tekee hänestä jotain, jota elokuvamaailmassa edustaa nykyisin Philip Seymour Hoffman.

Tämä levy palauttaa perusarvojen äärelle. Perusarvoista on tullut perusarvoja siksi, koska ne on hyviksi havaittuja, eikö? Suurin osa kappaleista luottaa enemmän tai vähemmän blues-kaavaan, tuttuihin sointukuvioihin. Tämä juuri tekee Prestonin taituroinnista äärimmäisen kiehtovaa. Tutuista raameista hän saa aikaan käsittämättömän määrän loisteliaita variaatioita. Niitä kuunnellessa tulee myös ajateltua samaa asiaa laajemmassa mittakaavassa. Blueskaava ei koskaan kuole: vaikka soinnut pysyvät samoina, tulee niistä löytymään aina uutta ammennettavaa. Rajoina ovat ainoastaan ihmisen mielikuvitus ja maapallon elinaika. Kolmella soinnulla pärjää!

Kosketinsoitin-oppituntina Prestonin soitanta on tietenkin myös mitä parhain. Melkein jokaisen tahdin ja niissä esiintyvät likit (elikkäs ne siistit kuviot) voisi blokata nuotille ja käyttää niitä Makeiden Juttujen Opetusmateriaalina. Ja silti Preston pitää jazzinsa tavallaan aisoissa, sillä sormet eivät liruttele ehtimiseen, tilaa löytyy myös tauoille, musiikin hengitykselle. Upeimpana esimerkkinä tästä on raita How Great Thou Art, jossa Preston ui gospel-juurissaan ja jamittelee kirkkoympäristössä veljien ja sisarten myötäillessä “all right” -huudoin ja aplodein. On siinä luterilaisella ihmettelemistä, kun hammond heläjää hallelujaa, ja sielua on pelissä kuuden minuutin aikana enemmän kuin keskiverrolla ugrilaisella koko elinaikanaan.

Uskon, että markkinoilla on parempiakin Billy Preston - levyjä ja -kokoelmia, joissa paitsi muukin kuin 60-luvun tuotanto on edustettuna, myös Rhodes-piano on läsnä. Billy’s Bagin kansilehdykästäkin puuttuu olennaista tietoa kappaleiden tekijöistä ja levytysvuosista, mikä tuo kuvaan liikaa ottiatuotakokoelman makua. Minään “Best Of”:ina tätä ei siis voi pitää, mutta onneksi sisältö on silti rautaa, toimien viiden tähden evidenssinä siitä, että jo 60-luku groovasi täysillä. Mikäli Jimmy McGriffin urkufiilistelyt eivät nappaa, niin Preston puskee astetta rouheammin, koettakaapa.

Vapise, Eusebius!

Janne Kuusinen

Lukukertoja: 1775

Tsekkaa myös nämä

Klassikko: 2003.12.12 Billy Preston: Billy's Bag, 2001

Klassikoissa myös

Pixies: Doolittle, 1988