20.11.2003
Klubi/Tampere
Kahden Aussi- ja yhden kotimaisen trion keikka Tampereen Klubilla oli musiikillisesti mitä parhain, ainoastaan laulupuolesta on sanottava, ettei se ollut missään setissä mitenkään se kantavin juttu. Jo illan avanneella, mainiota kitaravallittelevaa punkahtavaa rockia jostain Primuksen ja Fugazin puolivälistä soittavalla Helsinkiläisellä Funilla vokaalipuoli kulki jossain toteamisen ja huutamisen puolivälissä. Ja mikäs siinä silloin, kun se sopii erinomaisesti myös kokonaiskeitokseen. Tämä päti kyllä Funin settiin. Vakavamielisesti hulvaton, mutta pirun lyhyt keikka. Noisecorewalzeksihan tuota hupailua on nimetty, niin tai näin, ainakin minun korvani heltyivät kitara-viisikielinen basso-rummut –vallittelulle mukavine tahdinvaihtelukikkailuineen ja metelimausteineen. Se ehkä eniten häiritsi, että volyymit olivat pirun korkealla, ilman tulppia olisin häipynyt. Bändiä suosittelen lämpimästi kaikille kitaravallittelun ystäville. Ymmärrän nyt, miksi joku oli tuumannut ammoin lehdessämme Funin, Candy Canen ja Sergion yhteiskeikan olevan unelmien täyttymys, tukisivat hyvin toisiaan.
Deejii Artun lievästi sanottuna omaperäisten levyvalintojen aikana ensimmäinen ulkomaanstara Baseball asettui lavalle. Vajaa kaksi viikkoa takaperin toisen bändinsä Ninetyninen kanssa Telakalla ihastuttanut Cameron Potts oli ottanut vahvistuksekseen illan kolmannen esiintyjän Love Of Diagramsin rumpalin Monika Fikerlen sekä vielä extrabasistin. Tosin aivan Ninetyninen tyyliin instrumentit vaihtuivat setin aikana moneen kertaan. Hallitsevina peleinä toimivat kuitenkin Cameronin hyvin villisti rankaisema viulu, mainittu basso vahvalla säröllä sekä Monikan haitari. Eikä siinäkään vielä kaikki; hetkittäin saatiin kuulla myös lelusynaa ja kun ei enää riittänyt kaveria rumpuihin, pantiin rumpukone rullaamaan. Ja itse musiikista... jaa-a, aika laajalti mentiin hevistä humppaan, punaisena lankana kuitenkin juoksevuus ja rokkimeininki. Vaikka musaa on kutsuttu arabialaiseksi punk-hiphopiksi, tuli itselle enemmän mieleen jokin irkkupunkindierockhäröily, jossa show on puoli ruokaa. Vaikka Baseballin näkeminen ja kokeminen olikin siis säväyttävä kokemus, en välttämättä ihan levyostoksia lähtisi tekemään. Ja lauluosuuksista ei juuri kannata edes puhua.
Kun nyt mainitsin levyostokset, niin illan päättäneen Love Of Diagramsin levytuotoksia voisin oikein helposti kuvitella hankkivani. Ja olisin varmaan jo keikalta ostanut, jos rahavarat antaisivat myöten. Monikan monipuolisen ja vauhdikkaan rummuttelun lisäksi trion soundia luovat basisti Antonia Sellbach sekä kitaristi Luke Horton. Kahden pienen tytön ja collegepojan muodostama yhtye veteli todella mainiota indierockin ja emopunkin sukuista vallittelua pääasiassa instrumentaalisti, joka oli aika harvinaista, mutta yllättävänkin tarttuvaa. Tämä Melbournelaiskolmikko nimittäin soitti juttuaan todella hyvin, hetkittäin nousi mieleen vanha Smashing Pumpkins, hetkittäin taas mentiin aivan eri sfääreissä. Melko eleettömästi, mutta todella tiukasti vedetty setti oli parasta siellä keskivaiheilla, varsinaisen setin lopussa tapahtunut kiihdyttely sopi kyllä keikalle, mutta menisi kotikuuntelussa hymähtelyn puolelle. Encorena saatiin nähtävästi ihan uutta materiaalia, jossa myös kaikki kolme hakivat laulutulkintaa. Ja nyt täytyy kyllä sanoa, että ainakin minun korvaani LoD oli jopa loistava aina siiheen hetkeen asti, kunnes joku alkoi laulaa. Etenkin basisti Antonian lauluanti oli melko kamalaa, sori vaan. Kaiken kaikkiaan trio oli erittäin positiivinen tuttavuus, jota myös suosittelen vallittelun ystäville.
Järjestäjät Mental Alaska ja If Society loivat melko mainiot kekkerit torstaiselle Klubille, jonne toki enemmänkin väkeä olisi saanut tulla. Mutta hyvä näinkin. Ja iso kiitos herroille ja leideille, jotka toiselta puolen palloa vaivautuivat omaa musiikillista sanomaansa esille tuomaan tänne kylmänviluiseen pohjolaan.
Ilkka Valpasvuo
