12.11.2003
Yo-talo/Tampere
Paikallisten pop- ja popiskelmäsuuruuksien Office Buildingin ja Ville Leinosen Unilehdon yhteiskeikka oli kerännyt keskiviikkoillaksi Yo-talolle kohtuullisesti väkeä, vaikka mistään täydestä tuvasta ei missään nimessä voikaan puhua. Samaa kaveripiiriä olevien yhtyeiden yhdistävänä tekijänä on pop-otteen lisäksi molempiin kokoonpanoihin kuuluva viulu, sekä hommaa johtava mies ja kitara. Unilehdolla on jälkimmäisessä siinä mielessä etulyöntiasema, että Villen lavakarismaa ei tässä maassa kovin moni esiintyjä kykene haastamaan. Siinä mielessä OB onkin enemmän yhtenäinen bändi, koska Ville tekee Unilehdon biisimateriaalilla miltei yhtä kovan vaikutuksen soolona (kuten viimeksi Tulvafestissä Porissa) kuin koko bändin kanssa. Jotenkin en vain luota Janne Laurilan vetävän soolona OB:n biisejä ihan samalla intensiivisyydellä. Toisaalta paha sanoa mitään, kun en miehen sooloa ole nähnyt. Mutta tällainen vertailulähtökohta nousi mieleen, kun miekkosia samalla lavalla seurasi.
Villen selkeämmästä keulahahmoudesta viestii jo yhtyeen nimessä ilmenevän korostuksen lisäksi se, että ainakin tällä keikalla mies veti monia soolobiisejä. Keikka alkoi Villen esittäessä kitaran kera uutukaisia kappaleita ja vasta tutummassa Suudelmitar -kappaleessa myös Tuomas ja Ilkka nousivat lavalle, ensin mainittu poikkihuilun ja jälkimmäinen kontrabasson ääreen. Tällä kokoonpanolla kuultiin kauniita iskelmäklassikoita sekä Unilehdon omia kappaleita. Laurakin saapui lopulta viuluineen lavalle, Tuomo Hokka oli poissa harmonikkoineen. Setissä ei oikeastaan juurikaan yllätyksiä ollut, melko rokkaavaan menoonkin yllyttiin Tuomaksen otettua toisen kitaran käyttöönsä. Silti se herkistelyosasto ja Villen miltei raivokkaan intensiivinen paneutuminen kappaleisiin oli jälleen sitä parasta Unilehtoa. Niin Ville taas lauloi omalle kullallensa, eikä kovin helpolla tuosta ikikauniista klassikosta enempiä irti saisikaan, kuin mitä nelikko siitä rakensi keikan huipennuksena. Kertakaikkiaan upeaa! Lopussa kuultiin jälleen romanttis-eroottisten elokuvien klassikon Emmanuellen tunnaria ja verrattuna Villen sooloon ja viimeksi näkemääni Unilehdon ulkoilmakeikkaan, tarjosi suhteellisen intiimi klubitila pari astetta lisää löylyä kokonaisuuteen. Juuri tällä tavalla pitäisi kunnioittaa kaikkia niitä klassisia iskelmiä!
Melkoisen kova pohjatyö oli jo tehty Office Buildingin kuusikon kavutessa lavalle. Janne johti showta kitaroineen mikin ääressä, kun taas loppubändi selkeästi vetäytyi taaemmas. Vain viulisti Pekko Käppi taiteili selkeästi samalla tasalla Jannen kanssa. Kun soundia rakennetaan viulun ja kahden kitaran lisäksi koskettimilla ja rytmiryhmällä, on lopputulos livenäkin korvia hellivän täyteläinen ja tarvittaessa todella rock. OB:n setti rakentui niin uudesta kuin vanhemmasta materiaalista, samoin niin hitaita balladeja kuin vauhdikkaita rokituksia kuultiin. Uusista kappaleista kaunis balladi (vaatimattomasti nimetty) Masterpiece jäi mieleen, samoin pari vauhdikasta uutta rokitusta toimi kuin häkä! Vanhoista kuultiin ainakin tuoreimmalta sinkulta mainio The Land of Golden Dreams ja loppukeikasta myös Crystal Clear. Viimeisimmän pitkäsoiton The Sun Hit The Waterin tuotoksista kuultiin myös kantrikaunokainen Keep Walking On. Lattialla hivenen jamitellen viettämäni keikka oli kaksijakoinen: samalla kun vauhdikkaammat repäisyt pistivät kyllä punttiin liikettä, jäi slovareita kuuntelemaan keinuen hymy huulilla. Silti se aivan viimeinen hurmos keikasta puuttui, vai oliko Unilehto vetänyt liiankin kovan pohjatyön alle? Oli miten oli, ei illan antiin voinut olla kuin tyytyväinen. Unilehto oli tänä iltana todella erinomainen ja Office Buildingin uudessa biisimateriaalissa on selkeitä helmiä. Eli kiitosta vain orkestereille ja kuulemiin seuraavaan kohtaamiseen.
Ilkka Valpasvuo
